22° rengas on 22° asteen säteinen rengas valonlähteen auringon ympärillä. Usein tästä halosta nähdään vain osa.

Silloin tällöin 22° renkaan sisäpuoli on silmiinpistävän tumma. Näin käy kun halon aiheuttavat jääkiteet ovat optisesti hyvälaatuisia, jolloin ne eivät sirota juurikaan valoa renkaan sisäpuolelle.

Talvella 22° rengas on mahdollista löytää varsin usein lumihangelta, missä se näkyy yleensä verraten harvojen kiteiden muodostamana spektrivärien kimalluksena. Sitä ei kannata sekoittaa väreiltään vieläkin briljantimpaan 46° renkaaseen, joka lumihangella on myös varsin tavallinen.

Ulkovalaisimilla jääsumussa näkyvä 22° rengas ilmenee kolmiulotteisena sikarimaisena pintana, joka koostuu lukemattomien kiteiden välkähdyksistä. Lumen pinnalla tästä sikarista nähdään leikkauspinta, jolloin 22° rengas voi katsojan ja valon keskinäisestä sijainnista riippuen olla hyvin omituisen näköinen. Yleensä ulkovalaisimet ovat liian korkealla pinta-22° renkaan havaitsemiseksi ja siksi sen yleensä joutuu luomaan omalla valaisimella. 

22° rengas on yleisin haloilmiö, sen voi taivaalla havaita noin 150 päivänä ja yönä vuodessa. 

Yläpilveen syntynyt, osittainen 22° rengas Kuun valossa. Kuva Eetu Saarti.

22° rengas yläpilvessä. Kuva Jari Luomanen.

Täysi 22° rengas yläpilvessä. Kuva Jari Luomanen.

22° rengas lumen pinnalla, yllä yksittäisessä kuvassa, alla 97 kuvan pinossa. Pintahalot osoittautuvat tyypillisesti pettymykseksi yksittäisissä ruuduissa. Pinoamalla päästään lähemmäksi visuaalista vaikutelmaa ja jopa sen yli. Pintahalosta otetaan useita kuvia niin että vaihdetaan paikkaa joka kuvan välillä esimerkiksi metrin verran. Otetut kuvat pinotaan tietokoneella yhdeksi summakuvaksi. Kuva Marko Riikonen. 

Lampun valossa lumen pinnan 22° rengas ei välttämättä ympäröi valonlähdettä, kuten käy ilmi ylemmästä kuvasta, jossa se muodostaa lumelle suljetun loopin. Alla kaavio selvittää miksi näin käy: ulkovalaisimilla 22° rengas on teoriassa sikarin muotoinen kolmiulotteinen pinta ja lumen pinnalla näemme tästä sikarista leikkauksen, joka kaaviossa on kuvattu punaisella. Lampun ja havaitsijan keskinäinen sijainti määrää millaisena 22° renkaan poikkileikkaus ilmenee. Kaavio Walt Tape.    

Lampun valossa lumen pinnan 22° rengas ei välttämättä ympäröi valonlähdettä, kuten tässä kuvassa näkyy. Ylempänä oleva kaavio selvittää tilannetta. Vaihtamalla kaaviossa lampun ja havaitsijan paikkaa, päästään lähemmäksi tässä kuvassa ilmenevää tilannetta. Lampun ja havaitsijan keskinäinen asema määrää millaisena 22° renkaan poikkileikkaus ilmenee. Kuva Jarmo Leskinen.

Lumen tai jään pinnalla näkyvä 22° rengas on silloin tällöin toispuoleinen, kuten tässä kuvassa. Kyse ei ollut siitä että toisella puolella ei olisi ollut sopivia jääkiteitä, sillä ilmiö näkyi samanlaisena kaikialla jäällä. Toispuoleisuuden voi selittää sillä, että pinnalle kasvaneet jääkiteet osoittavat kaikki suurinpiirtein samaan suuntaan. Toisaalta selitykseksi on myös ehdotettu että kiteet ovat toiselta puolelta Auringon sulattamia. Kuva Marko Riikonen.

Auringonpilari on Auringosta ylös- ja alaspäin jatkuva valopylväs. Ilmiö on sitä selkeämpi mitä matalammalla Aurinko on.

Toisin kuin muut halot, pilarit ovat tavallisia kaikissa jääkidepilvissä. Niitä nähdään niin yläpilvissä, keski- ja alapilvistä syntyneissä jääkidepilvissä kuin jääsumuissa. Talvisin pimeän aikaan jääsumu synnyttää ulkovalaisinten ylle pilareita, jotka voivat ulottua jopa zeniittiin saakka. Luonnollisilla valonlähteillä pilari on huomattavasti lyhyempi.

Pilarit ovat yleisiä ja usein se on halonäytelmän ainoa halomuoto. Auringolla tai kuulla pilarin voi nähdä yhteensä jopa 100 päivänä ja yönä vuodessa. Pilari saattaa kuitenkin jäädä helposti huomaamatta, koska se esiintyy lähinnä valonlähteen ollessa matalalla, jolloin se jää helposti piiloon näköesteiden taakse.

Auringonpilariin liittyy erikoinen ilmiö nimeltä valeaurinko. Se on aivan Auringon juuressa, yleensä sen alapuolella näkyvä Auringon kuvajainen. Tyylipuhdas valeaurinko hämää havaitsijaa luulemaan sitä Auringoksi. Näin tapahtuu silloin kun itse Aurinko on näkymättömissä paksumman pilven takana. Joskus taas Aurinko voi olla näkyvillä, mutta on hankalaa sanoa kumpi on oikea Aurinko.

Valeaurinkoja nähdään keski- ja alapilvistä satavassa jääkiteisessä virgassa.

Talvinen auringonpilari näkyy keskipilviä vasten matalalla olevassa, mahdollisesti maanpinnalle saakka ulottuvassa jääkidekerroksessa. Kuva Kalle Hård.  

Yläpilveen syntynyt auringonpilari. Kuva Mikko Peussa.

Cirrus-pilvien kuiduissa näkyy kaksi erillistä auringonpilarin kirkastumaa. Kuva Mikko Peussa.  

Auringonpilari matalista pilvistä satavissa jääkiteissä. Kuva Jukka Pakarinen.

Silloin kun näkymä on matalalle horisonttiin, pilarissa voi näkyä selkeä kirkastuma horisontissa. Tässä valokuvassa kirkastuma on ainoa merkki pilarista. Kirkastuma syntyy koska jääsumukerros näennäisesti tiivistyy kohti horisonttia havaitsijasta kauemmaksi mentäessä. Kovin pienialaisessa jääsumussa kirkastumaa ei voine näkyä. Kuva Marko Riikonen.

Jääsumuun syntyneitä ulkovalaisinten pilareita. Kuva Jari Luomanen.

Aurinko ja valeaurinko. Havaitsija ei hetkeen tiennyt kumpi kahdesta häikäisevästä valopallosta oli oikea Aurinko. Kuvista näkyy että oikea Aurinko on näistä ylempi. Kuva Tiinamari Vilkko.

Sivuauringot ovat värillisiä valoläikkiä Auringon molemmin puolin. Niiden etäisyys Auringosta muuttuu Auringon korkeuden mukaan. Matalalla Auringolla ne ovat 22 asteen etäisyydellä siitä. Mitä korkeammalle Aurinko nousee, sitä kauempana sivuauringot näkyvät ja sitä himmeämmiksi ne myös muuttuvat.

Sivuaringot katoavat kun valonlähde nousee yli 60 asteen korkeudelle - Suomessa sekä Aurinko että Kuu pysyvät aina tätä matalammalla.  

Jääsumussa sivuauringot ovat joskus häikäisevän kirkkaita. Tällöin on hyvät mahdollisuudet nähdä tuplasti kauempana Auringosta sijaitsevat, hyvin harvinaiset 44° sivuauringot.

Sivuaurinkoja havaitaan jääsumussa myös ulkovalaisimilla. Tällöin ne ovat kaukaa katsottuna horisonttirengasmaisia valoviiruja, jotka ulottuvat korkeintaan 22 asteen etäisyydelle lampusta. Lähellä lamppua sivuauringot taipuvat kidevälkkeestä muodostuneena kolmiulotteisena pintana havaitsijan silmiin. Valokuvissa tämä vaikutelma ei kuitenkaan toistu, vaan näkyvillä on pelkät horisonttirengasmaiset viirut.

Erikoinen paikka havaita sivuauringot on auton kuurainen tuulilasi. Haloille sopivia kiteitä muodostuu auton pinnoille varsin helposti. Parhaiten tällaiset halonäytelmät saadaan esiin pimeällä taskulampun valossa.

Sivuaurinko on yleinen halo, jonka voi havaita noin 100 kertaa vuodessa. Usein se näkyy taivaalla varsin lyhyen aikaa.

Sivuaurinkoja nähdään varsinkin kun Aurinko on matalalla. Kuva Mikko Peussa.

Lyhytaikainen, yksinäinen sivuaurinko syttyy monesti pieneen pilvikuituun. Näin syntyneet sivuauringot voivat olla toisinaan hyvin kirkkaita. Kuva Marko Riikonen. 

Kuun poikki kulkevalla kapealla lentokoneen jättövanalla näkyvät sivuauringot. Ne ovat yleisin jättövanoilla havaittava halo. Kuva Eetu Saarti.

Kun jääsumussa loistavat näin kirkkaat sivuauringot, silloin kannattaa katsoa myös tuplasti kauemmaksi Auringosta. Siellä on hyvät mahdollisuudet nähdä harvinaiset 44° sivuauringot. Kuva Toivo Kiminki.

Erillisissä kiteissä kimalteleva sivuaurinko. Kuva Sara Riihiaho.

Suurella valonlähteen korkeudella sivuauringot ovat selvästi etääntyneet samaan aikaa näkyvästä 22° renkaasta. Kuva Jari Luomanen.

Pilareita ja sivuaurinkoja laskettelurinteen lampuilla. Sivuauringot ovat lampuista vaakatasossa lähteviä valojuovia. Kuva Mika Aho.

Halonäytelmä tuulilasissa. Sivuauringot on merkitty nuolilla. Värikäs kaari kuvan oikeassa alareunassa on zeniitinympäristönkaari. Valona on tuulilasin toisella puolella oleva led-lamppu. Kuva Jari Luomanen.

22° ylläsivuava kaari on suoraan Auringon päällä näkyvä värillinen kaari. Yleensä se nähdään 22° renkaan kanssa, jota se sivuaa.

22° ylläsivuavan kaaren muoto vaihtelee Auringon korkeuden mukaan. Matalalla Auringolla se on melko jyrkkä V-muoto. Auringon noustessa V-muoto loivenee ja lopulta katoaa kun halo alkaa kaartumaan kokonaisuudessaan Aurinkoon nähden alaspäin. Korkealla Auringolla yllä- ja allasivuavat kaaret muodostavat yhden kokonaisen kaaren, joka on vaakaellipsin muotoinen, tai hyvin korkealla Auringolla täysin rengasmainen. Suomessa Aurinko ei kuitenkaan nouse niin korkealle, jotta täysin rengasmaista 22° sivuaa näkyisi.

Sivuavat kaaret eivät kuitenkaan luonnossa ole useinkaan edellä kuvatun ideaalitapauksen kaltaisia. Esimerkiksi matalalla Auringolla ylläsivuava kaari saattaa selkeän V-muodon sijaan näkyä pelkkänä kirkastumana 22° renkaan yläosassa.

22° yllä- ja allasivuava kaari yhtyvät teoriassa jo valonlähteen korkeudella 29 astetta. Alhaisin valonlähteen korkeus millä täydet sivuavat on luonnossa valokuvattu on 40 astetta. Useimmiten vielä 50 asteen korkeudellakin - mikä on suurinpiirtein kesäauringon keskipäivän korkeus Etelä-Suomessa - yllä- ja allasivuava kaari näkyvät erillisinä.

Hyvin korkealla Auringolla esiintyvä renkaan muotoinen 22° sivuava ei eroa muodoltaan 22° renkaasta, mutta vahvoja viitteitä sen osuudesta ilmiöön antaa renkaan epätavallisen suuri kirkkaus ja terävyys.

Talvella jääsumussa näkyy joskus ulkovalojen tuottamia pilareita jotka päästään haarautuvat V-muodoksi. Nämä ovat 22° ylläsivuavia kaaria.

Yksittäisen kirkkaan lampun alla on mahdollista seurata 22° sivuavan valonlähteen korkeudesta riippuvaa muodonmuutosta liikkumalla lähemmäksi ja kauemmaksi valosta. Halo ilmenee lampun valossa kauniina, erillisistä kiteistä muodostuneena kolmiulotteisena pintana.

22° sivuava kaari on yleinen halo jonka voi havaita noin 100 kertaa vuodessa.

Matalan Auringon 22° ylläsivuava kaari. Kuva Arja-Sisko Airila.

Matalan auringon 22° ylläsivuava kaari. Näkyvillä on myös pilari ja heikot sivuauringot sekä hyvin heikosti 22° rengasta. Kuva Jouni Reivonen.

Auringon päällä näkyvät 22° ylläsivuava kaari ja 22° rengas. Kuva Jari Luomanen.  
 

Jääsumuun muodostunut täysi 22° sivuava kaari Kuun ympärillä. Näkyvillä on myös muita haloja. Ylä- ja alakoverat Parryn kaaret ovat tiiviisti kiinni 22° sivuavassa ja lähinnä vain kirkastavat sitä. Niiden voi kuitenkin havaita heikosti erkanevan 22° sivuavasta kaaresta. Kuva Jukka Ruoskanen. 

Toiselta puolelta täysi 22° sivuava kaari ja 22° rengas. Kuva Marko Riikonen.

Täysi 22° sivuava kaari ja 22° rengas yläpilvessä. Kuva Jukka Ruoskanen.

Tämä rengas hyvin korkealla taivaalla olleen Kuun ympärillä lienee terävyytensä perusteella 22° sivuavan kaaren dominoima. Kuva Marko Riikonen.

Silloin tällöin jääsumuun syntyvät ulkovalojen pilarit jakautuvat päistään V-muotoon. Kyse on 22° ylläsivuavasta kaaresta. Kuva Veijo Timonen.

Simulaatiot 22° sivuavista kaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Kun valonlähde nousee yli 75 asteen, 22° sivuava kaari on renkaan muotoinen. Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide sekä  22° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

22° allasivuava kaari on suoraan Auringon alla näkyvä värillinen kaari. Usein halo nähdään 22° renkaan kanssa, jota se sivuaa.

22° allasivuavan kaaren muoto vaihtelee Auringon korkeuden mukaan. Korkealla Auringolla se muodostaa 22° ylläsivuavan kanssa yhden kokonaisen kaaren, joka on vaakaellipsin muotoinen, tai hyvin korkealla Auringolla täysin rengasmainen. Suomessa Aurinko ei kuitenkaan nouse niin korkealle, jotta täysin rengasmaista 22° sivuaa kaarta näkyisi.

22° yllä- ja allasivuava kaari yhtyvät teoriassa jo valonlähteen korkeudella 29 astetta. Alhaisin valonlähteen korkeus millä täydet sivuavat on luonnossa valokuvattu on 40 astetta. Useimmiten vielä 50 asteen korkeudellakin - mikä on suurinpiirtein kesäauringon keskipäivän korkeus Etelä-Suomessa - 22° yllä- ja allasivuava kaari näkyvät erillisinä.

Hyvin korkealla Auringolla esiintyvä renkaan muotoinen 22° sivuava kaari ei eroa muodoltaan 22° renkaasta, mutta vahvoja viitteitä 22° sivuavan kaaren osuudesta ilmiöön antaa renkaan epätavallisen suuri kirkkaus ja terävyys.

Talvella jääsumussa on kirkkaan ulkovalon alla on mahdollista seurata 22° sivuavan kaaren valonlähteen korkeudesta riippuvaa muodonmuutosta liikkumalla lähemmäksi ja kauemmaksi valosta. Halo näkyy lampun valossa kauniina, erillisistä kiteistä muodostuneena kolmiulotteisena pintana.

22° sivuava kaari on yleinen halo jonka voi havaita noin 100 kertaa vuodessa.

Halonäytelmä paksussa yläpilvessä. Näkyvillä on molemmat 22° sivuavat kaaret sekä 22° rengas. Kuva Mikko Peussa. 

Matalalla olevaan jääkidepilveen syntynyt halonäytelmä 22° yllä- ja allasivuavilla kaarilla. Kuva Voitto Pitkänen.

Vaakaellipsin muotoinen täysi 22° sivuava kaari Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Sivuavan kaaren sisäpuolella on heikompi 22° rengas. Kuva Marko Mikkilä.

Täysi 22° sivuava kaari ja 22° rengas yläpilvessä. Kuva Jukka Ruoskanen.

Tämä rengas hyvin korkealla taivaalla olleen Kuun ympärillä lienee terävyytensä perusteella 22° sivuavan kaaren dominoima. Kuva Marko Riikonen.

22° allasivuava kaari ja ala-aurinko lentokoneesta valokuvattuna. Näkyvillä on myös 22° rengasta. Kuva Antti Sinkkonen.

22° allasivuava kaari ja 22° rengas lentokoneesta nähtynä. Kuva Jouni Finnilä.

22° allasivuava kaari näkyy peltoa vasten Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Sen alapuolella lähellä kuvan alalaitaa on luultavasti myös ala-aurinko. Kuun päällä on 22° ylläsivuava kaari. Kuva Marko Mikkilä.  

Jääsumuun syntynyt 22° allasivuava kaari Kuun valossa. Kuva Mika Aho.

Simulaatiot 22° sivuavista kaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Kun valonlähde nousee yli 75 asteen, 22° sivuava kaari on renkaan muotoinen. Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide sekä 22° sivuavan kaaren valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Kuten nämä simulaatiot näyttävät, 22° allasivuavan kaaren muoto muuttuu merkittävästi valonlähteen korkeuskulman välillä 10-20 astetta. Koska halo näkyy kyseisillä valonlähteen korkeuksilla horisontin alapuolella, havainto tehdään joko maanpinnalta jääsumussa tai yläpilvissä lentokoneesta käsin. Simulaatiossa on myös mukana ala-aurinko. Vaakaviiva on horisontti, piste horisontin päällä on valonlähde ja kaareva viiva on 22° rengas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Zeniitinympäristön kaari on värikäs, korkealla taivaalla näkyvä halo, joka kiertää taivaan lakipistettä. Zeniitinympäristön kaaren korkean sijainnin vuoksi on sen näkemiseksi kallistettava päätä takakenoon. Sivuauringot antavat vihjeen zeniitinympäristön kaaren mahdollisuudesta, sillä nämä halot syntyvät samoista jääkiteistä.

Zeniitinympäristön kaari ei esiinny valonlähteen ollessa yli 32 asteen korkeudella. Halon etäisyys valonlähteesta vaihtelee jonkin verran valonlähteen korkeuden mukaan. Se on kiinni 46° renkaassa valonlähteen korkeuskulmilla 16 - 28 astetta. Tätä suuremmilla ja alemmilla valonlähteen korkeuksilla se on siitä irti. 46° ylläsivuavaa kaarta zeniitinympäristönkaari sivuaa aina.

Zeniitinympäristön kaaren voi havaita noin 30 kertaa vuodessa, mutta suurin osa esiintymisistä on varsin lyhytaikaisia ja verraten vaatimattomia. Harvinaiset kaikkein voimakkaimmat zeniitinympäristön kaaret ovat suurenmoista nähtävää.  

Jääsumussa ulkovalaisinten valossa zeniitinympäristön kaari on ilmenee kolmiulotteisena pintana, joka kaartuu silmien edestä kohti lamppua. Sen voi ulkovalaisimilla nähdä vaikka lamppu olisi yli 32 asteen korkeudella.

Zeniitinympäristön kaari on mahdollista havaita myös kuuraisessa auton tuulilasissa. Tuulilasihalot saadaan dramaattisimmin esille pimeän aikaan käyttämällä valonlähteenä kirkkasta taskulamppua. 

Erittäin kirkas zeniitinympäristön kaari. Tällaisen näkemiseen voi aktiiviharrastajaltakin mennä vuosikymmeniä. Kuva Ari Laine. 

Tässä jääsumuhalonäytelmässä Aurinko on sen verran matalalla, että zeniitinympäristön kaari (zyk) on irrallaan 46° renkaasta. Sensijaan se on aina kiinni 46° ylläsivuavassa kaaressa. Kuva Olli Sälevä. 

Taivaan poikki lipuva viattoman näköinen cirrus-pilven kuitu voi yllättää siihen syttyvällä zeniitinympäristön kaarella. Kuva Mika Aho.

Tavanomainen zeniitinympäristön kaaren esiintymä ei kovinkaan kirkas. Tässä kuvassa halo on merkitty nuolella. Näkyvillä on myös 22° rengas ja oikeanpuoleinen sivuaurinko. Kuva Jari Luomanen. 

Zeniitinympäristön kaari (zyk) ei voi näkyä yli 32 valonlähteen korkeuksilla. Tässä ollaan simulaatioiden perusteella lähellä tuota raja-arvoa 29-30 asteessa. Pikkuruiseksi sirpiksi kutistunut zeniitinympäristön kaari on kuvassa ehkä juuri ja juuri irrallaan 46° renkaasta. Kuva Marko Riikonen.

Zeniitinympäristönkaari (zyk) auton tuulilasin kuurassa. Valonlähteenä on kirkas led-valo. Yksittäisissä kuvissa pintahalot ovat tyypillisesti vain kalpea aavistus siitä mitä visuaalinen vaikutelma oli. Yllä oleva kuva on pinottu noin kymmenestä kuvasta joiden välillä kameraa on liikutettu aavistuksen verran. Näin ilmiö saadaan paremmin vastaamaan intensiteetiltään sitä mitä se paljaalla silmällä katsoen oli. Parhaiten tuulilasihalot näkyvät kuitenkin videolla. Kuva Marko Riikonen. 

Horisontinympäristön kaari on värikäs halo joka esiintyy vähintään 46° astetta auringon alapuolella. Ilmiö voi näkyä vasta kun valonlähde on noussut 58 asteen korkeudelle. Tämän vuoksi se havaitseminen Auringon tai Kuun valossa on Suomessa käytännössä mahdotonta.

Horisontinympäristön kaari voi olla mahdollista sekoittaa harvinaisempaan 46° allasivuavaan kaareen. Halojen kaareutuminen kuitenkin poikkeaa toisistaan 46° allasivuavan kaaren ollessa aurinkokeskinen ja horisontinympäristön kaaren ollessa zeniittikeskinen kaari (Auringon ollessa zeniitissä nämä keskisyydet ovat kuitenkin samoja). 

Myös taivaalla näkyvistä muista haloista voi tavallisesti sanoa kummasta on kyse. 46° allasivuavan kaaren kanssa näkyy aina 22° sivuava kaari. Jos tämä puuttuu, kyse on hyvin todennäköisesti horisontinympäristön kaaresta.

Loppujen lopuksi kuitenkin parhaiten horisontinympäristön kaaren tunnistanee sen briljantista värityksestä, jollaista 46° sivuavalla kaarella ei ole.

Horisontinympäristön kaari on Auringon korkeudesta riippuen joko irrallaan tai kiinni samaan aikaan näkyvässä 46° renkaassa, sensijaan 46° allasivuavassa kaaressa se on aina kiinni.

Vaikka Suomessa horisontinympäristön kaarta ei perinteiseen tyyliin voi havaita, epätoivoon ei tarvitse vaipua, sillä se on nähtävissä kahdellakin erikoisemmalla tavalla. Ensinnäkin horisontinympäristön kaari on havaittavissa jääsumussa ulkovalaisimen alla. Tällöin se ilmenee silmien edessä olevana tasona joka kaartuu ylöspäin kohti lamppua. Tämä kolmiulotteinen vaikutelma on hyvin kouriintuntuva.

Toisekseen horisontinympäristönkaaren voi havaita auton tuulilasin kuurassa. Parhaiten tuulilasihalot tulevat esiin kun niitä katsoo pimeällä taskulampun valossa. 

Horisontinympäristön ja zeniitinympäristön kaari ovat saman halon osamuotoja. 

Horisontinympäristön kaari cirrus-pilvien kuiduissa. Ilmiön voimakas spektrikirjo kertoo välittömästi että kyse on horisontinymmpäristön kaaresta eikä 46° allasivuavasta kaaresta. Kuva Jukka Ruoskanen.

Värikäs halo tuulilasin alaosasassa on kuurassa näkyvä horisontinympäristön kaari. Ylempänä oleva valonlähteeseen nähden kovera kaari on alakovera Parryn kaari. Valaisimena on kirkas led-lamppu. Kuva Marko Riikonen.

Horisonttirengas on valonlähteen tasossa taivaan ympäri kiertävä valkea rengas. Ilmiö on harvoin täydellinen, yleensä siitä havaitaan vain osia. Taivasta kannattaa pitää silmällä horisonttirenkaan varalta varsinkin silloin kun sivuauringot tai 22° sivuava kaari ovat kirkkaita.

Jääsumussa ulkovalon alla näkyvä horisonttirengas kiertää erillisistä kiteistä muodostuvana pintana havaitsijan ympäri. Se näyttää olevan vastapuolella lamppua matalammalla. Hyvin korkean pylvään päässä olevan valaisimen (esimerkiksi lastausalueella) alle jääkidemassaa mahtuu enemmän, jolloin horisonttirengas saattaa näkyä vaikuttavana, erillisistä kiteistä koostuvana suppilona pään päällä.

Erikoinen paikka nähdä horisonttirengas on auton kuurainen tuulilasi. Tuulilasihalot ovat parhaiten havaittavissa pimeällä kun valonlähteenä käytetään kirkasta taskulamppua. 

Auringon tai Kuun valossa horisonttirenkaan voi havaita taivaalla noin 10 kertaa vuodessa. Tykkilumetuksen muodostamissa jääsumuissa se näkyy ulkovalaisimien alla varsin helposti.

Täysi horisonttirengas yläpilvessä. Kuvan alaosassa näkyvät myös sivuauringot ja Auringon päällä 22° ylläsivuava kaari. Kuva Måns Hagberg.

Täysi horisonttirengas (nuoli) Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Kuva Jari Luomanen.

Alapilven raosta paljastunut horisonttirenkaan pätkä. Kuva Olli Sälevä.

Tämän halonäytelmän horisonttirengas oli rajautunut harvinaisella tavalla Auringon läheisyyteen ja se muodosti yhdessä pilarin kanssa taivaalle ristin. Halot syntyivät jääkiteiksi muuttuneisiin alapilviin. Sensijaan 22° ylläsivuava kaari oli yläpilvessä. Kuva Marko Riikonen.   

Horisonttirengas läpäisee kirkaan sivuauringon. Sivuaurinko itsessään voi simulaatioiden perusteella jatkua noin 20 astetta Auringosta poispäin, mutta tätä pidempi pätkä on aina horisonttirengasta. Samoin sivuauringosta Aurinkoon päin jatkuva pätkä on aina horisonttirengasta. Tyypillisesti Aurinkoa kohti horisonttirengas on himmeämpi, kuten tässäkin kuvassa. Kuva Sami Jumppanen.  

Täysi horisonttirengas jääsumussa. Alla on halonäytelmästä simulaatio. Kuva Marko Riikonen.

Horisonttirengas auton kuuraisessa tuulilasissa. Valona on kirkas led-lamppu. Kuvassa näkyy myös yläkovera Parryn kaari. Kuva Marko Riikonen.

Jääsumussa lampuista jatkuvat vaakasuorat valoviivat eivät ole horisonttirenkaan pätkiä, vaan kyse on sivuauringosta, jotka ulkovaloilla ilmenevät tällä erikoisella tavalla. Horisonttirenkaan havaitsemiseksi on mentävä aivan lampun alle ja se näkyy aina erillisistä kiteistä muodostuneena pintana. Kuva Mika Aho. 

46° rengas on suurikokoinen, yleensä punaisen ja vihreän värityksen hallitsema halorengas. Siitä nähdään tavallisesti vain lyhyitä osia, esimerkiksi zeniitinympäristönkaaren alapuolella.

46° rengas on sekoitettavissa paljolti samanmuotoiseen 46° ylläsivuavaan kaareen. Tämä on mahdollista kuitenkin vain kun valonlähde on alle 32 asteen korkeudella, sillä tätä korkeammalla ei 46° ylläsivuavaa muodostu.

Näiden kahden halon tunnistus tehdään usein 22° renkaan ja 22° sivuavan kaaren kirkkaussuhteen avulla. Havaintokokemuksen kartuttua myös huomaa, että 46° rengas on väreiltään hailakampi kuin briljantimpi 46° sivuava kaari.

Silti tilanteet, joissa on hankala sanoa onko kyse 46° renkaasta vai 46° sivuavasta kaaresta, ovat melko tavallisia. Eräs syy tähän on se, ettei jääkiteiden liiketiloista johtuen renkaan ja sivuavan kaaren välillä ole välttämättä selvää rajaa, vaan eriasteiset välimuodot ovat mahdollisia.

46° renkaan voi nähdä taivaalla noin 15 kertaa vuodessa. Lisäksi se on helposti nähtävissä lumen pinnalla kauniina spektrin värisinä kidekimalluksina.

Hieno 46° rengas (nuoli) Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Kuu on yli 32 asteen korkeudella, joten 46° ylläsivuavaa kaarta ei voi esiintyä. Jääsumussa näkyy tyypillisesti parempia 46° renkaita kuin yläpilvissä. Lisäksi Kuun halonäytelmien valokuviin saa Auringon halonäytelmiä helpommin hyvän 46° renkaan pitkien valotusaikojen vuoksi. Valotuksen aikana jääkidepilvet ehtivät liikkua, jolloin ne muodostavat kuvaan tasaisemman taustan jota vasten halot erottuvat paremmin. Kuva Jari Luomanen.  

Jääsumuhalonäytelmä Kuun valossa, kuvaan on merkitty 46° ja 22° renkaat. Kuu on 29-30 asteen korkeudella, mikä mahdollistaisi 46° ylläsivuavan kaaren. 22° sivuavan kaaren puuttuminen kuitenkin kertoo ettei 46° sivuavaa kaarta voi olla halonäytelmässä. Kuva Marko Riikonen.

Tässä jääsumuhalonäytelmässä näkyvillä ovat harvinaisella tavalla sekä 46° rengas että 46° ylläsivuava kaari. Aurinko on sen verran matalalla, että zeniitinympäristönkaari (zyk) on 46° renkaasta erillään. Sensijaan se on aina kiinni 46° ylläsivuavassa kaaressa. Kuva Olli Sälevä. 

Vaikka 46° rengasta ei visuaalisesti näkyisi taivaalla, on se mahdollista saada tyypillisesti esiin hyvän 22° renkaan sisältävistä halonäytelmistä valokuvauksen pinoamistekniikan avulla. Tässä yläpilvihalonäytelmässä on pinottu useita kahden minuutin aikana otettuja kuvia yhdeksi keskiarvokuvaksi ja näin saatu näkyville pitkä 46° rengas. Kuva Eetu Saarti. 

22° ja 46° renkaat lumen pinnalla. Yksittäisissä kuvissa lumenpintahalot näkyvät tyypillisesti paljon heikommin kuin mitä vaikutelma paikan päällä oli. Pinoamalla päästään lähemmäksi visuaalista vaikutelmaa ja jopa sen yli. Pintahalosta otetaan useita kuvia niin että vaihdetaan paikkaa joka kuvan välillä esimerkiksi metrin verran. Otetut kuvat pinotaan tietokoneella yhdeksi summakuvaksi. Yllä oleva kuva on 69 kuvan pino. Kuva Jari Luomanen.

46° sivuava kaari jakautuu yllä- ja allasivuavaan osamuotoon. 46° ylläsivuava kaari on aurinkoon nähden kovera kaari, joka ei useinkaan erotu muodoltaan samalla kohdalla esiintyvästä, mutta yleensä himmeämmästä ja väreiltään haljummasta 46° renkaasta.

22° sivuavan kaaren ja 22° renkaan kirkkaussuhteiden perustella voi kuitenkin päätellä onko halo pikemminkin 46° sivuava kaari vai 46° rengas. Zeniitinympäristönkaari saattaa myös auttaa tunnistuksessa, sillä 46° ylläsivuava kaari sivuaa zeniitinympäristönkaarta aina, kun taas 46° rengasta zeniitinympäristönkaari ei sivua jos Aurinko on matalammalla kuin 16 astetta ja korkeammalla kuin 28 astetta horisontista. Sekä 46° ylläsivuava että zeniitinympäristön kaari katoavat, kun aurinko nousee yli 32 asteen korkeudelle.

46° ylläsivuavan kaaren voi Suomessa nähdä noin 5-10 kertaa vuodessa.

Halonäytelmä yläpilvissä 46° ylläsivuavalla kaarella. Lievä intensiteentin lisäys 46° ylläsivuavan kaaren yläosassa saattaa olla heikon zeniitinympäristön kaaren aikaansaamaa. Kuva Jari Luomanen. 

Tässä jääsumuhalonäytelmässä näkyvillä ovat harvinaisella tavalla sekä 46° ylläsivuava kaari että 46° rengas. Aurinko on sen verran matalalla, että zeniitinympäristönkaari (zyk) on 46° renkaasta erillään. Sensijaan se on aina kiinni 46° ylläsivuavassa kaaressa. Kuva Olli Sälevä.

46° ylläsivuava kaari ja 46° rengas ovat selkeitä tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lamppua vastapäätä kuvan yläosassa näkyy sekä diffuusit että Trickerin vasta-aurinkokaaret. Ympäristön ulkovalaisimista nousee pilareita, joista monet ovat jakautuneet päistään merkkinä 22° ylläsivuavasta kaaresta. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot täydellisesti kehittyneistä 46° sivuavista kaarista. 46° ylläsivuava kaari on aina valonlähteeseen nähden kovera kaari, sitä ei näy valonlähteen ollessa yli 32 asteen korkeudella. 46° allasivuava kaari on valonlähteeseen nähden kupera kaari noin 50° korkeudelle saakka, jota suuremmilla valonlähteen korkeuksilla sen muoto on valonlähteeseen nähden kovera. Viivalla on piirretty 46° rengas ja horisontti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint. 

46° sivuava kaari jakautuu yllä- ja allasivuavaan osamuotoon. Allasivuavan kaaren muoto muuttuu valonlähteen korkeuden kasvaessa kahdesta valonlähteeseen nähden kuperasta kaaresta valonlähteeseen nähden yhdeksi koveraksi kaareksi. Suomessa Aurinko ja Kuu eivät nouse niin korkealle että halon kovera esiintymismuoto olisi havaittavissa. 

46° allasivuavaa kaarta havaitaan Suomessa harvemmin kuin ylläsivuavaa. Tähän lienee syynä se, että Aurinko ja Kuu ovat yleensä sen verran matalalla, ettei allasivuava kaari lähellä horisonttia erotu ilmakehän vaimennuksen ja pilvien epätasaisuuksien takia. Parhaat matalan Auringon 46° allasivuavat nähdään jääsumussa.

Vaikka 46° allasivuavan kaaren teoreettinen muoto on useilla valonlähteen korkeuksilla valonlähteeseen nähden kupera, se voi silti heikosti kehittyneenä näyttää pelkältä 46° renkaan pätkältä. Korkealla Auringolla 46° allasivuava saattaa tulla sekoitetuksi myös horisontinympäristön kaareen, mutta Suomessa tätä ongelmaa ei ole.  

46° allasivuava on mahdollista havaita yläpilvissä ainakin kerran vuodessa. Jääsumussa sen näkeminen riippuu lähinnä siitä kuinka paljon on mahdollisuuksia seurata laskettelurinteiden tykkilumetuksesta syntyviä laadukkaita jääsumuja.

Kuun jääsumuhalonäytelmä näyttävillä 46° allasivuavilla kaarilla. Kuva Marko Mikkilä.

46° sivuavat kaaret jääsumuun syntyneessä halonäytelmässä. Kuvan poikki kulkeva valkea kaari on horisonttirengas. Kuva Jari Luomanen.

Tyypillinen yläpilven 46° allasivuava kaari on himmeä ja esiintyy vain toisella puolella. Halo on merkitty kuvaan nuolella. Näkyvillä on lisäksi 22° ylläsivuava kaari sekä 22° rengas. Kuva Ismo Luukkonen.

Yläpilveen syntynyt halonäytelmä 46° allasivuavalla kaarella. Kuva Veikko Mäkelä.

Lentokoneesta valokuvattu halonäytelmä jossa on mukana heikko 46° allasivuava kaari. Kuva Reima Eresmaa. 

Simulaatiot 46° sivuavista kaarista. 46° ylläsivuava kaari on aina valonlähteeseen nähden kovera kaari, sitä ei näy valonlähteen ollessa yli 32 asteen korkeudella. 46° allasivuava kaari on valonlähteeseen nähden kupera kaari noin 50° korkeudelle saakka, jota suuremmilla valonlähteen korkeuksilla sen muoto on valonlähteeseen nähden kovera. Viivalla on piirretty 46° rengas ja horisontti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.

Ala-aurinko on valonlähteen alapuolella näkyvä valkea valokeskittymä. Se sijaitsee yhtä paljon horisontin alapuolella kuin valonlähde on horisontin yläpuolella.

Ala-auringon muoto vaihtelee. Joskus se on täysin pyöreä spotti, mutta useimmiten se on pystysuunnassa enemmän tai vähemmän venähtänyt. Mitä matalammalla Aurinko on, sitä helpommin ala-aurinko venähtää ja alkaa muistuttamaan pilaria.

Ala-aurinkoa havaitaan niin lentokoneesta kuin maanpinnalta jääsumussa. Tyypillisessä tilanteessa se näkyy joko yksinään tai pelkän pilarin kanssa. Jääsumussa ala-aurinko on kauniisti kimaltelevien kiteiden muodostama enemmän tai vähemmän kiinteä valoalue.

Ilmavirtauksen taipuminen voi vääntää ala-aurinkoa vinoon. Vinoja ala-aurinkoja on nähty varsinkin vuoristojen harjoilla. Lentokoneesta on valokuvattu ala-auringosta jatkuvia kaarevia siimoja, jotka ovat epäilemättä lentokonetta lähellä olevien kiteiden kallistumisen aikaansaamia.

Ala-aurinko jääsumussa. Kuva on otettu pienen hiekkakasan päältä. Kuva Marko Riikonen.

Ala-aurinko kimaltelee jääsumun kiteissä. Kuva Jari Luomanen.

Ala-aurinko Kuun valossa. Kuun heikon valovoiman vuoksi lumen pintaa vasten näkyvässä alakuussa ei erotu erillisiä kiteiden välkkeitä. Kuva Marko Riikonen.

Ala-aurinko lentokoneesta. Kuva Marko Riikonen.

Lentokoneesta kuvattu ala-aurinko. Tämä on lähikuva ylempänä olevasta tilanteesta. Kuva Marko Riikonen.

Ala-aurinko ja värikäs alasivuaurinko lentokoneesta. Kuva Marko Mikkilä.

Vuoristossa kuvattu vino ala-aurinko. Vinous on seurausta ilmavirtauksen taipumisesta vuoren harjalla. Kuva Claudia Hinz.

Lentokoneesta kuvatusta ala-auringosta jatkuu kaareva siima alaspäin. Tämä on mitä luultavimmin seurausta ilmamassan taipumisesta lähellä lentokonetta. Pienille kiteille ilma on viskoosista väliainetta ja ne kallistuvat ilmamassan mukana aiheuttaen siimaefektin. Kuva Reima Eresmaa.    

120° sivuauringot sijaitsevat 120° keskuskulmaetäisyydellä Auringosta. Tyypillisesti ne nähdään horisonttirenkaan yhteydessä, matalalla Auringolla 120° sivuauringot voivat esiintyä myös yksinään ilman horisonttirengasta. Tällöin 120° sivuauringot saattavat olla pilarimaisia, normaalisti halo on muodoltaan suurinpiirtein pyöreä.

Horisonttirenkaan lisäksi 120° sivuauringon seuralaishaloihin kuuluvat sivuauringot, tosin sopivan jääkidealueen ollessa pienialainen ne eivät näy välttämättä samanaikaisesti. Sivuauringot ja 120° sivuauringot muodostuvat laatan muotoisissa jääkiteissä, mutta horisonttirengas voi muodostua myös pylvään muotoisissa kiteissä. Nämä kiteet leijailevat eri asennoissa ja jälkimmäisessä tapauksessa horisonttirenkaan yhteydessä ei näy 120° sivuaurinkoja.

Erikoinen paikka nähdä 120° sivuaurinko on auton kuurainen tuulilasi. Parhaiten tuulilasihalot tulevat esiin käyttämällä valonlähteenä pimeällä kirkasta taskulamppua. 120° sivuaurinko lienee tavanomaista parempien tuulilasihalonäytelmien kalustoa.

120° sivuauringon voi nähdä taivaalla noin 1-3 kertaa vuodessa. Toisinaan yläpilvissä horisonttirenkaalla näkyvät kirkastumat saattavat muistuttaa 120° sivuaurinkoa. 

120° sivuaurinko näkyy kirkkaampana pallukkana horisonttirenkaalla. Kuva Samuli Vuorinen.

120° sivuaurinko ilmenee kirkastumana cirruksen harjassa. Tällainen jää helposti huomaamatta, mutta jos pilvi on aiheuttanut ensin kirkkaan sivuauringon, tällöin voi odotella josko se pikku tuurilla lipuisi 120° sivuauringon kohdalle. Kuva Jari Luomanen.  

Horisonttirenkaan päässä on kirkastumana 120° sivuaurinko (nuoli). Kuva Jarmo Leskinen.

Jääsumuun syntynyt halonäytelmä 120° sivuauringolla. Zyk tarkoittaa zeniitinympäristönkaarta. Kuva Marko Riikonen. 

Sinijuova on kaukana auringosta horisonttirenkaalla esiintyvä pätkä sinertävää väriä.

Auringon ollessa horisontissa sinijuova näkyy 116 asteen keskuskulman etäisyydellä siitä. Auringon korkeuden kasvaessa sinijuova siirtyy yhä kauemmaksi ja Auringon saavuttaessa yli 30 asteen korkeuden se näkyy yhtenä pitkänä sinisenä segmenttinä horisonttirenkaalla suoraan vastapäätä Aurinkoa. Yli 32 asteen Auringon korkeudella sinijuova ei enää esiinny.

Usein sinijuovassa nähdään Auringon suuntaan myös vihreä ja joskus on raportoitu punainenkin väri. Valokuvissa vain sininen ja vihreä on ollut varmuudella erotettavissa. Punaisen värin osalta olisi hyvä saada uusia valokuvin tuettuja havaintoja. Sinijuovan voi tavoittaa taivaalta noin pari kertaa vuosikymmenessä. 

Sinijuova (nuoli) on harvinainen horisonttirenkaan väri-ilmiö. Sinijuovasta vasemmalle näkyy 120° sivuaurinko. Kuva Rauno Päivinen.

Sinijuova (nuoli) kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Kuvan oikeassa laidassa oleva kuvio muodostuu diffuuseista ja Trickerin vasta-aurinkokaarista sekä alavasta-aurinkokaaresta. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot sinijuovasta kolmelle Auringon korkeudelle. Näkymä on valonlähdettä vastapäätä. Vasemmanpuoleinen sinijuova on merkitty nuolella, kirkkaat valkoiset pallukat ovat 120° sivuaurinkoja. Simulaatiot on tehty laatta-asennossa leijailevilla jääkiteillä. Sinijuova syntyy myös pylväsasennossa leijailevista kiteistä, mutta tällöin horisonttirenkaalta puuttuvat 120° sivuauringot. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Liljequistin sivuauringot ovat valkeita, pitkulaisia valoalueita noin 150 asteen keskuskulman päässä Auringosta. Niitä katsoessa Aurinko on siis selän takana. Nämä pitkänomaiset kirkastumat on mahdollista nähdä vain, kun Aurinko on alle 32 asteen korkeudella.

Liljequistin sivuaurinko syntyy samoista jääkiteistä kuin 120° sivuaurinko, mutta se on himmeämpi ja huomattavasti harvinaisempi. Ilmiöstä on vain kourallinen havaintoja eikä siitä ole kunnollisia valokuvia Auringon tai Kuun valossa. Sensijaan kirkkaalla lampulla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä Liljequistin sivuaurinko on näkynyt selkeämmin.

Tämän halomuodon luotettava tunnistaminen on mahdollista lähinnä jääsumussa. Yläpilvissä esiintyy epätasaisuuksia, jotka helposti synnyttävät Liljequistin sivuauringon kaltaisia kirkastumia horisonttirenkaalle.

Göstä Liljequistin havainto hänen mukaansa nimetyistä sivuauringoista Etelämantereella syyskuussa 1951. Piirroksessa laitimmaisena ovat pilarimaiset 120° sivuauringot, keskellä on vasta-aurinko. Liljequistin sivuauringot ovat leveät valokaistaleet näiden välissä.

Tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä lamppu on sijoitettu horisontin alapuolelle, jolloin halotaivas on kääntynyt ylösalaisiin. Niinpä Liljequistin ja 120° sivuauringot näkyvät lampun tasossa lumenpintaa vasten. Sensijaan horisontin alapuoliset halot - kuten 120° ja Liljequistin alasivuauringot - ilmenevät horisontin yläpuolella taivasta vasten. Kuva Marko Riikonen.  

Yllä: Simulaatiot Liljequistin sivuauringoista Auringon korkeudelle 10 ja 30 astetta. Pitkulaiset valoalueet erottuvat sitä selkeämmin horisonttirenkaasta mitä matalammalla Aurinko on.

Yläkovera Parryn kaari on valonlähteen päällä esiintyvä, muodoltaan sen suhteen loivasti kovera, värillinen kaari. Halon esiintyminen liittyy tavallisesti hyvin kehittyneeseen 22° ylläsivuavaan kaareen, mutta jääsumussa se saattaa näkyä myös ilman tätä.

Yläkoveran Parryn etäisyys Auringosta vaihtelee sen korkeuden mukaan. Yleensä se on selkeästi erillään 22° sivuavasta kaaresta. Kuitenkin Auringon korkeuksilla noin 40-57 astetta halo on kiinni 22° sivuavassa kaaressa. Tällöinkin yläkoveran Parryn kaaren päät kuitenkin erkanevat 22° sivuavasta kaaresta, mikä tekee mahdolliseksi halon tunnistuksen jos se vain on riittävän pitkä.

Joskus 22° ylläsivuavan päällä oleva yläkoveran Parryn kaaren näköinen halo saattaa olla ylempi 23° parhelia. Se on muodoltaan identtinen Parryn kaaren kanssa, mutta on tavallisesti tätä diffuusimpi. 23° parhelian mahdollisuus on olemassa lähinnä silloin kun halonäytelmässä on muitakin parhelioita.

Yläkovera Parry on yleisin neljästä Parryn kaaren osamuodosta ja sen voi löytää taivaalta noin kerran vuodessa-kahdessa.

Halo on mahdollista nähdä myös auton kuuraisella tuulilasilla. Parhaiten tuulilasin halot saa esiin pimeän aikaan kirkkaalla taskulampulla.

Yläkovera Parryn kaari (nuoli) jääsumuun syntyneessä Kuun halonäytelmässä. Näkyvillä on myös useita muita haloja. Kuva Mika Aho.

Tässä jääsumuhalonäytelmässä Kuu on sen verran korkealla, että yläkovera Parryn kaari on kiinni 22° sivuavassa kaaressa. Sen päiden voi kuitenkin heikosti havaita erkanevan 22° sivuavalta kaarelta. Alakovera Parry erottuu kuvassa lähinnä kirkastumina 22° sivuavalla kaarella Kuusta alaviistoon. Kuva Jukka Ruoskanen.

Koska tässä halonäytelmässä on voimakas 24° parhelia, 22° ylläsivuavan kaaren päällä näkyvä kaari saattaa olla pikemminkin ylempi 23° parhelia kuin Parryn kaari. Tätä tulkintaa puoltaa myös kaaren diffuusi olemus. Kuva Juha Tonttila.

Yläkovera Parry auton tuulilasin kuurassa. Valonlähteenä on kirkas led-valo. Yksittäisissä kuvissa pintahalot ovat tyypillisesti vain kalpea aavistus siitä mitä visuaalinen vaikutelma oli. Yllä oleva kuva on pinottu noin kymmenestä kuvasta joiden välillä kameraa on liikutettu aavistuksen verran. Näin ilmiö saadaan paremmin vastaamaan intensiteetiltään sitä mitä se paljaalla silmällä katsoen oli. Paras tapa dokumentoida tuulilasin haloja on videokuvaus. Kuva Marko Riikonen. 

Simulaatiot yläkoverasta Parryn kaaresta neljälle Auringon korkeudelle. Auringon korkeudella 5 astetta yläkovera Parry on hyvin himmeä ja kaukana auringosta. Yli 77 asteen korkeuksilla yläkovera Parry ei enää esiinny. Vertailukuvioina ovat 22° ja 46° renkaat.

Yläkupera Parryn kaari on V-muotoinen, 22° ylläsivuavan kaaren yläpuolella näkyvä värillinen kaari. Tämä halo syntyy vain matalilla, alle 16 asteen Auringon korkeuksilla. Yläkupera Parry nähdään normaalisti 22° ylläsivuavan kaaren yhteydessä, mutta se voi hyvin harvinaisissa poikkeustapauksessa esiintyä myös ilman ylläsivuavaa.

Yläpilvissä tämä Parryn kaaren osamuoto havaitaan hyvin harvoin. Sen sijaan esimerkiksi lumitykkien aikaansaamissa jääsumupilvissä se saattaa osua kohdalle jopa joka talvi.

Yläkupera Parryn kaari (alempi nuoli) esiintyy tässä halonäytelmässä tyypilliseen tapaansa 22° ylläsivuavan kaaren muodostamassa "kuopassa". Näkyvillä on myös yläkovera Parryn kaari (ylempi nuoli). Kummankin Parryn kaaren osamuodon yhtäaikainen esiintyminen taivaalla on hyvin harvinainen tapahtuma. Kuva Heikki Mahlamäki.

Mitä matalammalla Aurinko on, sitä alempana 22° ylläsivuavan kaaren kuopassa yläkupera Parry sijaitsee, ja sitä hankalammin se saattaa olla erotettavissa. Kuva Marita Heikkala.

Simulaatiot yläkuperasta Parryn kaaresta kolmelle Auringon korkeudelle. Halo on teoriassa sitä kirkkaampi mitä matalammalla aurinko on. Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alakovera Parryn kaari on suurilla valonlähteen korkeuksilla esiintyvä, valonlähteeseen nähden kovera, värillinen kaari. Ilmiö on Suomessa erittäin harvinainen, koska Aurinko ja Kuu viettävät vuoden mittaan varsin vähän aikaa riittävän suurilla korkeuskulmilla sen näkymiseksi.

Toukokuuhun 2012 mennessä tämä halokaari oli valokuvattu Suomessa vain kerran Auringon ja kerran Kuun valossa. Myös ulkomailta tunnetaan niukasti havaintoja alakoverasta osamuodosta.

Alakovera Parry on aina nähty 22° sivuavan kaaren seurassa, mutta on mahdollista, että jääsumussa se saattaa joskus esiintyä ilman tätä.

Alakovera Parryn kaari on nähtävissä myös auton kuuraisessa tuulilasissa. Sitä voi helposti erehtyä luulemaan 22° renkaaksi. Tuulilasin kuurahalot ovat parhaiten havaittavissa pimeällä kirkkaan taskulampun valossa.

Alakovera Parry ei luonnossa ole välttämättä kovinkaan huomiota herättävä ilmiö, sillä aivan suurimpia valonlähteen korkeuksia lukuunottamatta sen kirkkain osa on päällekkäin 22° sivuavan kaaren kanssa. Tässä kuvassa alakoveran Parryn (no 3) nähdään erkanevan 22° sivuavalta kaarelta (no 2). Sisin halo on 22° rengas (no 1). Kuva Taavi Babcock.

Jääsumuun syntynyt halonäytelmä alakoveralla Parrylla (ap). Halo on kiinni 22° sivuavassa kaaressa (22° sivk) Kuusta alaviistoon, mutta erkanee siitä suoraan Kuun alapuolella ja lähellä horisonttirengasta. Myös yläkoveran Parryn kaaren 22° sivuavasta erkanevat himmeät päät ovat näkyvillä. Kuva Jari Luomanen.  

Alakovera Parryn kaari (nuoli) auton kuuraisessa tuulilasissa. Värikäs halo kuvan alaosassa on horisontinympäristönkaari. Havaintotilanteessa hyvin selkeinä näkyneet tuulilasihalot heikkenevät merkittävästi valokuvissa, paras tapa niiden dokumentoimiseksi on videokuvaus. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot alakoverasta Parrysta neljälle Auringon korkeudelle. Teoreettinen valonlähteen korkeuskulman alaraja halolle on 27 astetta, mutta käytännössä se lienee havaittavissa vasta yli 40 asteen lukemissa. Vertailukuvioina simulaatiossa ovat 22° ja 46° renkaat. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alakupera Parryn kaari on värillinen, valonlähteeseen nähden kupera kaari valonlähteen alapuolella. Se on havaittu aina 22° allasivuavan kaaren yhteydessä. Halon näkeminen lienee realistista vain noin 25 astetta suuremmilla valonlähteen korkeuksilla, sillä tällöin se alkaa olla riittävästi erillään 22° allasivuavasta kaaresta erottuakseen siitä ja lisäksi se on tällöin myös horisontin päällä.

Alakuperaa Parrya on tavattu vain jääsumussa. Talvisin Suomessa vain Kuu nousee riittävän korkealle alakuperan Parryn näkemiseksi. Ilmiöstä on saatu Suomessa vain muutama havainto. Muualla havainnot ovat yhtä lailla vähäisiä.

Maiseman yllä leijuu kaksi bumerangin muotoista kaarta Kuun alapuolella. Ylempi on 22° allasivuava kaari ja alempi alakupera Parryn kaari. Koska ylempiä Parryn kaaren osamuotoja on muutamia kertoja nähty ilman 22° sivuavaa kaarta, näin voi joskus käydä myös alakoveran Parryn tapauksessa. Kuva Arto Oksanen.

Simulaatiot alakuperasta Parryn kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Horisontin alapuolella ollessaan halo myötäilee 22° allasivuavaa kaarta niin täydellisesti ettei se erotu siitä. Horisontin päällä näkyessään alakupera Parry heikkenee nopeasti valonlähteen korkeuden kasvaessa ja 50 asteen valonlähteen korkeudella se saattaa olla jo liian himmeä havaittavaksi. Viivalla on piiretty 22° rengas ja horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Yläprimääri Tapen kaari on valonlähteestä yläviistoon näkyvä kirkastuma, joka tyypillisesti esiintyy 46° ylläsivuavalla kaarella. Parhaimmillaan yläprimäärissa Tapen kaaressa ilmenee pelkän kirkastuman sijasta väkäsmäistä muotoa. Sen kanssa esiintyy normaalisti myös Parryn kaari, sillä molemmat halot syntyvät samassa Parry-asennossa leijailevista jääkiteistä.

Neljästä Tapen kaaren osamuodosta yläprimääri osamuoto on selvästi eniten nähty. Havaintoja saadaan pääasiassa lumitykkien synnyttämissä jääsumuissa, yläpilvissä se on erittäin harvinainen. Laskettelurinteiden liepeillä asuva havaitsija näkee sen keskimäärin ehkä noin kerran talvessa.

Yläprimäärin Tapen kaaren voi nähdä myös auton kuuraisessa tuulilasissa. Parhaiten tällaiset pintahalot saadaan esiin pimeällä käyttämällä valonlähteenä kirkasta taskulamppua. 

Yläprimääri Tapen kaari (nuolet) on yleensä melko epämääräinen kirkastuma 46° ylläsivuavalla kaarella, mutta tässä halonäytelmässä siinä erottuu simulaatioiden ennustamaa väkäsmäistä muotoa. Kuva Sauli Koski.

Yläpilvissä näkyvän yläprimääriksi Tapen kaareksi sopivan spektrikirkastuman tulkinta ei ole aina suoraviivaista, sillä kyseessä voi olla myös pilvien rajaama 46° ylläsivuavan kaaren pätkä. Jos halonäytelmässä on samoihin aikoihin esiintynyt Parryn kaari, yläprimäärin Tapen kaaren tulkinta vahvemmalla pohjalla, sillä halot syntyvät samoista Parry-asennossa leijailevista kiteistä. Tässä näkyvillä onkin Parryn yläkupera osamuoto, mutta se ei erotu hyvin infoboxin pienikokoisesta kuvasta. Kuvan kontrastia on vahvistettu runsaasti. Kuva Reima Eresmaa.  

Jääkidepilvien epätasaisuudet häiritsevät tavallisesti jääsumussa vähemmän halojen tunnistamista kuin yläpilvissä. Mutta jääsumussa on varsinkin Tapen kaaren tapauksesssa toisinaan tunnistusongelmia. Tässä halonäytelmässä on pelkkä 46° ylläsivuava sillä simulaatioiden perusteella Tapen kaaren kohdalla on 46° ylläsivuavassa itse asiassa hienoinen intensiteetin lasku. Kuva Marita Heikkala.

Yläprimääri Tapen kaari tuulilasin kuurakiteiden halonäytelmässä. Zyk tarkoittaa zeniitinympäristönkaarta. Valona on kirkas led-lamppu. Havaintotilanteessa hyvin selkeät tuulilasihalot heikkenevät merkittävästi valokuvissa, paras tapa niiden dokumentoimiseksi on videokuvaus. Kuva Jari Luomanen.

Simulaatiot yläprimäärin Tapen kaaren väkäsistä neljälle Auringon korkeudelle. Vertailukuvioina on harmaasävyllä simuloitu 46° ylläsivuava kaari ja viivalla piirretyt 22° ja 46° renkaat. Myös horisontti on piiretty viivalla. Yläprimääri Tapen kaari ja 46° ylläsivuava kaari eivät näy 32 astetta suuremmilla valonlähteen korkeuksilla. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alaprimääri Tapen kaari on valonlähteestä loivasti alaviistoon esiintyvä pieni kaari. Se havaitaan lähes poikkeuksetta 46° allasivuavalla kaarella, mutta joskus halo voi esiintyä myös ilman tätä. Horisontin päällä alaprimääri Tapen kaari näkyy, kun valonlähteen korkeuskulma on suurempi kuin 18 astetta.

Havainnot alaprimääristä Tapen kaaresta ovat hyvin niukkoja, Suomessa se on nähty vain kerran. Toistaiseksi kaikki ovat ilmestyneet jääsumuun, mutta halo kannattaa pitää mielessä myös yläpilvien tapauksessa: ehkäpä kirkastuma 46° allasivuavalla kaarella ei menekään aina automaattisesti yläpilvikuitujen epätasaisuuden piikkiin.     

Tässä halonäytelmässä alaprimääri Tapen kaari (nuoli) on poikkeuksellisen selkeä ja siinä on erotettavissa simulaatioissa näkyvää väkäsmäistä muotoa. Aurinko on 19,5 asteen korkeudella. Kuva Wolfgang Hinz.

Simulaatiot alaprimäärin Tapen kaaren väkäsistä kuudelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuvioina on harmaasävyllä simuloitu 46° allasivuava kaari sekä viivalla piirretyt 22° ja 46° renkaat. Alaprimäärin Tapen kaaren esiintymisen teoreettinen yläraja tulee vastaan valonlähteen korkeudella 62 astetta, luonnossa se on korkeimmillaan valokuvattu 50 asteessa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Yläsekundääri Tapen kaari on valonlähteestä loivasti yläviistoon näkyvä pieni, värillinen kaari. Kyseessä on toistaiseksi teoreettinen ilmiö, sillä tätä kaarta ei ole vielä havaittu.

Neljästä Tapen kaaren osamuodosta yläsekundääri on vaikeimmin havaittava, sillä se ilmestyy näkyviin vasta, kun valonlähde on horisontin alapuolella. Yleisiä haloja, kuten auringonpilaria ja 22° ylläsivuavaa kaarta on tavattu vielä kolmisen astetta horisontin alapuolella olevalla Auringolla, mikä ajatusleikin tasolla tarjoaa mahdollisuuden myös yläsekundäärin Tapen kaaren havaitsemiseen. Käytännössä ilmiön himmeys pienillä negatiivisilla Auringon korkeuksilla kuitenkin tehnee siitä mahdottoman kohteen.

Ainoa realistinen mahdollisuus yläsekundäärin Tapen kaaren näkemiseksi on sijoittaa laadukkaassa jääsumussa kirkas kohdevalo riittävän alas horisontin alapuolelle. Viimeistään 10 asteen negatiivisella valonlähteen korkeudella ilmiön pitäisi olla selvästi erotettavissa. Onkin vain ajan kysymys milloin tämä viimeinen valokuvaamaton Tapen kaaren osamuoto saadaan kameran eteen.

Simulaatiot yläsekundäärin Tapen kaaren väkäsistä kahdelle negatiiviselle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuviona ovat harmaasävyllä simuloitu 46° allasivuava kaari sekä viivamaiset 22° ja 46° renkaat. Ilmiö sivuaa teoriassa 46° allasivuavaa kaarta, joskaan ei välttämättä sen kirkkainta kohtaa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alasekundääri Tapen kaari on valonlähteestä loivasti alaviistoon esiintyvä pieni, värillinen kaari. Se on erittäin haastava havaintokohde, sillä simulaatioiden perusteella halo on riittävän kirkas havaittavaksi ainoastaan horisontin alapuolella ollessaan. Näin ollen alasekundääri Tapen kaari on mahdollista nähdä joko jääsumussa kun havaitsijan alapuolella on riittävästi jääkiteitä tai sitten lentokoneesta.

Alasekundäärin Tapen kaaren havaitsemista mutkistaa myös se, että halo esiintyy lähellä alaprimääriä Tapen kaarta ja on itse asiassa sen kanssa päällekkäin noin 10 asteen valonlähteen korkeuden tuntumassa.

Toukokuuhun 2012 mennessä alasekundääristä Tapen kaaresta oli saatu vain kaksi havaintoa, toinen auringon valossa Itävallan Alpeilta, toinen kirkkaan lampun valossa Rovaniemeltä.

Kirkkaalla kohdevalolla luotu halonäytelmä, jossa alasekundäärin Tapen kaaren kirkastumat (yläviistot nuolet) näkyvät heikosti maata vasten. Oikealla ylhäällä on puolestaan yläprimääri Tapen kaari (alaviisto nuoli). Tapen kaarten kanssa tyypillisesti esiintyvä 46° ylläsivuava kaari puuttuu tästä halonäytelmästä. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot alasekundäärin Tapen kaaren väkäsistä kolmelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuvioina ovat harmaasävyllä simuloidut 46° ylläsivuava kaari sekä viivamaiset 22° ja 46° renkaat. Alasekundääri Tapen kaari sivuaa teoriassa 46° ylläsivuavaa kaarta, joskaan ei välttämättä sen kirkkainta kohtaa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. 

Ylempi Lowitzin kaari on värillinen, harvoin nähtävä kaari 22° renkaan tuntumassa.

Silloin kun ylempi Lowitz on hyvin kehittynyt, sen nähdään erkanevan 22° renkaalta himmeänä kaarena alaviistoon kohti sivuaurinkoja. Toisaalta se voi laskeutua yläkoverasta Parryn kaaresta alaspäin kohti 22° rengasta. Edellinen, sivuaurinkojen yhteydessä näkyvä Lowitzin kaari syntyy niin sanotussa laatta-Lowitz-asennossa, jälkimmäinen Parry-Lowitz-asennossa leijailevista kiteistä.

Ylempi Lowitzin kaari on teoriassa mahdollinen ilman 22° rengastakin, mutta tähän saakka 22° rengas aina ollut sen seurana.

Ylempi Lowitzin kaari ei useinkaan ole kovin selkeästi tunnistettavissa. Sivuaurinkojen tason yläpuolella silloin tällöin näkyvät kirkkaammat pätkät 22° rengasta voivat hyvinkin olla Lowitzin kaaria, mutta koska mitään kaaren jatketta ei erkane 22° renkaan kehältä kohti sivuaurinkoja, sisältyy tunnistukseen epävarmuustekijä. Varsinkin yläpilvissä pelkkä jääkiteiden epätasainen jakautuminen voi aiheuttaa hämääviä kirkastumia.

Valokuvissa hyvin erottuvien, kiistattoman selvien Lowitzin kaarten näytelmät ovat harvinaisia ilmestyksiä. Sellaisen voi havaitsija odottaa näkevänsä pari kertaa vuosikymmenessä.

Valokuva poikkeuksellisen hyvin kehittyneistä Lowitzin kaarista laatta-Lowitz-asennossa leijailevista jääkiteistä. Kaikki kolme Lowitzin kaaren osamuotoa - ylempi (1), alempi (2) ja rengasmainen (3) - ovat näkyvillä. 22° rengas puuttuu sivuauringon tasosta, mikä edesauttaa ylemmän ja alemman osamuodon erottumista.

Tämä 31. elokuuta 1994 entisen Oulun läänin alueella esiintynyt halonäytelmä päätti epäilyt Lowitzin kaarten olemassaolosta. Kuva Petri Hakkarainen.

Yllä valokuva halonäytelmästä jossa on Parry-Lowitz-asennosta syntynyt ylempi Lowitzin kaari. Valokuva on keskiarvopino useasta muutaman minuutin aikana oletusta kuvasta. Alla on simulaatio halonäytelmästä. Kuva Jukka Ruoskanen. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Nuolilla merkityt halon pätkät vaikuttaisivat kaartuvan kohti sivuaurinkoja tavalla joka ei sovi 22° renkaalle. Luultavasti ne ovat Lowitzin kaarten ylempi ja alempi osamuoto. Tätä tulkintaa vahvistaa myös 22° renkaan puuttuminen sivuauringon tasosta, mutta toisaalta 22° renkaan voi tehdä näkymättömäksi pelkästään kirkkaan sivuauringon kontrasti. Tällaisia hankalasti tulkittavia tapauksia tulee juuri kuvan kaltaisissa tilanteissa, joissa valonlähde on matalalla ja sivuaurinko lähellä 22° rengasta. Kuva Jaakko Kuivanen.

Simulaatiot ylemmästä Lowitzin kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuviona ovat sivuaurinko ja viivalla piirretty 22° rengas. Ylempi Lowitzin kaari ei useinkaan esiinny näin täydellisenä, vaan siitä nähdään pikemminkin joko sivuaurinkojen tai Parryn kaaren läheisyydessä esiintyvä osa. Matalalla Auringolla halo voi aiheuttaa sekaannusta Schulthessin kaarten kanssa, mutta havaintojen perustella liki kaikki matalalla Auringolla sivuaurinkojen yläpuolella näkyvät kaaret ovat Schulthessin kaaria.

Alempi Lowitzin kaari on värillinen, harvoin nähtävä kaari 22° renkaan tuntumassa.

Hyvin kehittyneenä sen nähdään erkanevan 22° renkaalta himmeänä kaarena yläviistoon kohti sivuaurinkoja. Alempi Lowitzin kaari voi teoriassa näkyä ilman 22° rengastakin, mutta toistaiseksi se on aina nähty 22° renkaan kera.

Sivuaurinkojen tason alapuolella silloin tällöin näkyvät kirkkaammat pätkät 22° rengasta voivat hyvinkin olla Lowitzin kaaria, mutta jos mitään jatketta ei erkane 22° renkaan kehältä kohti sivuaurinkoja, sisältyy tunnistukseen aina pieni epävarmuus. Varsinkin yläpilvissä pelkkä jääkiteiden epätasainen jakautuminen voi aiheuttaa hämääviä kirkastumia.

Valokuvissa hyvin erottuvien, kiistattoman selvien Lowitzin kaarten näytelmät ovat harvinaisia ilmestyksiä. Sellaisen voi havaitsija odottaa näkevänsä pari kertaa vuosikymmenessä.

Valokuva poikkeuksellisen hyvin kehittyneistä Lowitzin kaarista. Kaikki kolme Lowitzin kaarten osamuotoa - ylempi (no 1), alempi (no 2) ja rengasmainen (no 3) - ovat näkyvillä. 22° rengas puuttuu sivuauringon tasosta, mikä edesauttaa ylemmän ja alemman osamuodon erottumista. Kuva Petri Hakkarainen.

Nuolilla merkityt halon pätkät vaikuttaisivat kaartuvan kohti sivuaurinkoja tavalla joka ei sovi 22° renkaalle. Luultavasti ne ovat Lowitzin kaarten ylempi ja alempi osamuoto. Tätä tulkintaa vahvistaa myös 22° renkaan puuttuminen sivuauringon tasosta, mutta toisaalta 22° renkaan voi tehdä näkymättömäksi pelkästään kirkkaan sivuauringon kontrasti. Tällaisia hankalasti tulkittavia tapauksia tulee juuri kuvan kaltaisissa tilanteissa, joissa valonlähde on matalalla ja sivuaurinko lähellä 22° rengasta. Kuva Jaakko Kuivanen.

Simulaatiot alemmasta Lowitzin kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuvioina ovat sivuauringot sekä viivana piirretty 22° rengas. Alempi Lowitzin kaari on teoriassa kirkkaimmillaan 22° rengasta sivuavassa kohdassa. Hyvin korkealla valonlähteellä se on muodoltaan identtinen alakoveran Parryn kaaren kanssa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Rengasmainen Lowitzin kaari on värillinen kaari 22° renkaan tuntumassa. Tyypillisesti se nähdään lyhyenä ja varsin himmeänä pätkänä sivuauringosta ylös- tai alaspäin.

Kolmesta Lowitzin kaaren osamuodosta rengasmainen Lowitz on helpoiten tunnistettavissa, sillä matalia auringon korkeuksia lukuunottamatta se on irrallaan 22° renkaasta.

Rengasmainen Lowitz on näkyessään liittynyt aina kirkkaisiin sivuaurinkoihin, ja sitä on raportoitu niin muiden Lowitzin kaarten kanssa kuin ilman niitä. 

Valokuvissa hyvin erottuvien, kiistattoman selvien Lowitzin kaarten näytelmät ovat harvinaisia ilmestyksiä. Sellaisen voi havaitsija odottaa näkevänsä pari kertaa vuosikymmenessä.

Halonäytelmä, jossa on kaksi Lowitzin kaarten osamuotoa. Rengasmainen Lowitz (oikeanpuoleinen nuoli) nousee sivuauringosta loivasti kaartuen ylöspäin. Ylempi Lowitzin kaari (vasemmanpuoleinen nuoli) on tyypillisen hämäävästi 22° renkaan kaltainen ja kaaren ylin osa saattaakin olla tavallista 22° rengasta. Kuva Jari Luomanen.

Simulaatiot rengasmaisesta Lowitzin kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Vertailukuviona ovat sivuaurinko ja viivana esitetty 22° rengas. Halo on voimakkaimmillaan matalalla auringolla, mutta tällöin sen tunnistamista haittaa sen päällekkäisyys 22° renkaan kanssa.

Simulaatiot esittävät ilmiön täydellisenä, mutta käytännössä rengasmaisesta Lowitzin kaaresta nähdään tyypillisesti vain pätkiä sivuaurinkojen kohdalla. Täydellisenä halo sivuaisi ylä- ja alakuperaa Parryn kaarta, mikäli nekin näkyisivät samanaikaisesti taivaalla. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Vertikaali 46° kontaktikaari on yksi 46° kontaktikaarten eli Gallén kaarten kolmesta osamuodosta.

Vertikaali 46° kontaktikaari näkyy kahtena kaarena, joista toinen on suoraan valonlähteen ylä- ja toinen alapuolella. Suomessa näistä havaittavissa on lähinnä ylempi kaari. Alempi osa näkyy horisontin päällä vasta, kun valonlähde on korkeammalla kuin 46 astetta. Hyvin suurilla valonlähteen korkeuksilla kaaret yhdistyvät muodostaen laajan valonlähdettä ympäröivän halon.

Nimensä perusteella 46° kontaktikaaret koskettavat teoriassa 46° rengasta. Tämä päteekin vertikaalille osamuodolle ja suuria auringon korkeuksia lukuunottamatta myös ilmiön kahdelle muulle osamuodolle.

46° rengas ei kuitenkaan ole havaitsijan toivoma seuralainen 46° kontaktikaarelle, sillä useilla valonlähteen korkeuksilla nämä halot myötäilevät toisiaan, mikä voi tehdä kontaktikaaren tunnistamisen mahdottomaksi. Suurin piirtein valonlähteen korkeuskulmilla 16-28 astetta vertikaalin kontaktikaaren erottamista haittaavat myös zeniitinympäristön kaari ja 46° ylläsivuava kaari, jotka ovat sen kanssa tuolloin päällekkäin.

Parhaat mahdollisuudet 46° kontaktikaaren vertikaalin osamuodon havaitsemiselle ovat matalalla auringolla, jolloin kohde ei ole päällekkäin kahden edellä mainitun halon kanssa ja myös sen kaareutuminen poikkeaa selvimmin 46° renkaasta.

Saalistettaessa 46° kontaktikaarta jääsumussa kirkkaalla kohdelampulla, lamppu kannattaa sijoittaa mahdollisuuksien mukaan horisontin alapuolelle. Vertikaalin kontaktikaaren erottuvuus on parhaimmillaan noin 20-30 asteen negatiivisilla valonlähteen korkeuksilla.

46° kontaktikaaret, joita myös Gallén kaariksi kutsutaan, ovat erittäin harvoin nähtyjä haloilmiöitä. Niistä tunnetaan muutama enemmän tai vähemmän selväpiirteinen valokuvattu tapaus.

On luultavaa, että jatkossakin havainnot 46° kontaktikaaresta saadaan jääsumusta. Yläpilvissä pilven epätasaisuus saattaa hukuttaa 46° kontaktikaaren muodon siten, että se tulee tulkituksi 46° renkaan pätkänä. Koska 46° kontaktikaaret syntyvät Lowitz-asennossa leijailevissa jääkiteissä, niiden seurana pitäisi näkyä myös samasta asennosta syntyvät Lowitzin tai Schulthessin kaaret.                                                                                                                                                                

Toistaiseksi selkein dokumentti 46° kontaktikaarista on tämä lokakuun lopussa 2006 Muoniossa valokuvattu jääsumuhalonäytelmä. Näkyvillä on sekä ilmiön vertikaali (1) että ylälateraali (2) osamuoto. Kuva Päivi Linnansaari.

46° kontaktikaaren kaikki kolme osamuotoa (vasemmalla) sekä pelkkä vertikaali osamuoto (oikealla) simuloituna kuudelle valonlähteen korkeudelle. 46° rengas on esitetty viivalla. Simulaatiot on tehty kaikki asennot ottavalla Lowitz-asentoisella kiteellä. Koska todellisuudessa Lowitz-asento on yleensä rajoittunut, ei vasemman kolumnin täydellinen tilanne välttämättä toteudu. Horisontin alle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Ylälateraali 46° kontaktikaari on yksi 46° kontaktikaarten eli Gallén kaarten kolmesta osamuodosta.

Ylälateraali kontaktikaari on helpoiten havaittavissa matalalla valonlähteen korkeudella. Valonlähteen noustessa yli 50 asteen korkeudelle se heikkenee nopeasti ja katoaa pois. Ennen katoamistaan ylälateraali osamuoto myös etääntyy valonlähteestä, joten se ei nimestään huolimatta ole aina aidosti kontaktissa 46° renkaaseen.

Halon nimen alkuosa tulee horisontin päällä näkyvien osien sijainnista - ne ovat kaikilla positiivisilla valonlähteen korkeuksilla alalateraalia kontaktikaarta ylempänä.

Useat tekijät hankaloittavat ylälateraalin kontaktikaaren havaitsemista. Ensinnäkään 46° rengas ei ole sille havaitsijan kannalta toivottavaa seuraa, sillä rengas häiritsee pahasti sitä myötäilevien kaarten erottumista. Myös 46° ylläsivuava kaari ja zeniitinympäristönkaari vaikeuttavat ylälateraalin kontaktikaaren tunnistamista silloin, kun Auringon korkeuskulma on suurinpiirtein 16-28 asteen välillä.

Parhaat mahdollisuudet ylälateraalin 46° kontaktikaaren havaitsemiselle ovat juuri matalalla Auringolla, sillä tällöin se ei ole päällekkäin kahden edellä mainitun halon kanssa ja myös sen kaareutuminen poikkeaa selvimmin 46° renkaasta.

46° kontaktikaaret, joita myös Gallén kaariksi kutsutaan, ovat erittäin harvoin nähtyjä haloilmiöitä. Niistä tunnetaan muutama enemmän tai vähemmän selväpiirteinen valokuvattu tapaus.

On luultavaa, että jatkossakin havainnot 46° kontaktikaaresta saadaan jääsumusta. Yläpilvissä pilven epätasaisuus saattaa hukuttaa 46° kontaktikaaren muodon siten, että se tulee tulkituksi 46° renkaan pätkänä. Koska 46° kontaktikaaret syntyvät Lowitz-asennossa leijailevissa jääkiteissä, niiden seurana pitäisi näkyä myös samasta asennosta syntyvät Lowitzin tai Schulthessin kaaret.

Toistaiseksi selkein dokumentti 46° kontaktikaarista on tämä lokakuun lopussa 2006 Muoniossa valokuvattu jääsumuhalonäytelmä. Näkyvillä on sekä ilmiön vertikaali (1) että ylälateraali (2) osamuoto. Kuva Päivi Linnansaari.

Tässä halonäytelmässä jääsumu oli hiukan epätasaista, mutta zeniitinympäristön kaaren alapuolella näkyvät värilliset valoalueet (nuolet) lienevät kuitenkin ylälateraaleja 46° kontaktikaaria. Oikeanpuoleinen kaari vaikuttaisi jatkuvan kiinni zeniitinympäristönkaareen. Ylälateraalien kontaktikaarten välissä on heikompi värialue, joka voi olla vertikaali 46° kontaktikaari. Ylälateraali osamuoto on vertikaalia osamuotoa kirkkaampi silloin kun ilmiöt aiheuttavien jääkiteiden muoto poikkeaa tietyllä tapaa säännöllisestä kuusikulmiosta. Kuva Anna Kuusi-Naumanen.

Halonäytelmä mahdollisilla ylälateraalilla ja vertikaalilla 46° kontaktikaarilla. Ilmiöiden pinkki väritys antaa epäillä että kyse olisi pikemminkin jpg-kuvan pakkausartefaktaktasta, mutta sitten taas värialueiden muoto täsmää turhan hyvin simuloidun 46° kontaktikaaren kanssa. Kuvan kontrastia on vahvistettu runsaasti. Kuva Sirkka Virtanen.

46° kontaktikaaren kaikki kolme osamuotoa (vasemmalla) sekä pelkästään ylälateraali osamuoto (oikealla) simuloituna kuudelle valonlähteen korkeudelle. 46° rengas on esitetty viivalla. Simulaatiot on tehty kaikki asennot läpikäyvällä Lowitz-asentoisella kiteellä. Koska todellisuudessa Lowitz-asento on yleensä rajoittunut, ei vasemman kolumnin täydellinen tilanne välttämättä toteudu. Horisontin alle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alalateraali 46° kontaktikaari on vielä toistaiseksi havaitsematon 46° kontaktikaarten eli Gallén kaarten osamuoto.

Alalateraalin kontaktikaaren horisontin päällä oleva osa sijaitsee matalalla valonlähteen korkeudella noin klo 10 ja 2 suunnalla. Valonlähteen noustessa kaaret laskeutuvat vähitellen alemmas auringon sivuille.

Halon nimen alkuosa tulee horisontin päällisten osien sijainnista - ne ovat kaikilla positiivisilla valonähteen korkeuksilla ylälateraalia kontaktikaarta alempana.

Muiden 46° kontaktikaaren osamuotojen lailla myös tämän kaaren erottamista haittaa 46° rengas. Ongelmana on lisäksi 46° ylläsivuava kaari, joka esiintyessään peittää alalateraalin kaaren alleen valonlähteen ollessa alle 20 asteen korkeuksilla.

Kolmas haitta ilmiön näkemiselle seuraa jääkiteen asennosta. Alalateraali 46° kontaktikaari syntyy parhaiten niin sanotussa Parry-Lowitz-asennossa leijailevissa jääkiteissä. Jääsumussa, joka tasaisuudellaan tarjoaisi parhaat olosuhteet 46° kontaktikaaren erottumiselle, kyseinen jääkiteen asento on kuitenkin hyvin harvinainen.

Yläpilvissä Parry-Lowitz-asentoa on tavattu enemmän, mutta yläpilvien epätasaisuus saattaa hukuttaa 46° kontaktikaaren muodon siten, että se tulee tulkituksi 46° renkaan pätkänä. Saattaakin olla, että alalateraalin 46° kontaktikaaren ensihavaintoa joudutaan vartomaan vielä jonkin aikaa.

46° kontaktikaaren kaikki kolme osamuotoa (vasemmalla) sekä pelkästään alalateraali osamuoto (oikealla) simuloituna kuudelle valonlähteen korkeudelle. 46° rengas on esitetty viivalla. Simulaatiot on tehty kaikki asennot ottavalla Lowitz-asentoisella kiteellä. Koska todellisuudessa Lowitz-asento on yleensä rajoittunut, ei vasemman kolumnin täydellinen tilanne välttämättä toteudu. Horisontin alle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

9° rengas eli Van Buijsenin halo on toiseksi pienin aurinkoa ympäröivä rengamainen halo. Se syntyy pyramidikiteistä ja on yleisimmin havaittu kuudesta pyramidirenkaasta.

Toisin kuin muut pyramidihalot, joita nähdään lähinnä pelkästään vuoden kesäisellä puoliskolla, 9° rengasta havaitaan kautta vuoden. Talvella siitä saadaan valokuvia Kuun ympäriltä. Tyypillisessä halonäytelmässä, varsinkin talvella, 9° rengas esiintyy pelkän 22° renkaan kanssa. Se on myös monimuotoisten pyramidihalonäytelmien peruskalustoa kesäkaudella.

Van Buijsenin halon näkyessä 22° rengas on usein tavallista leveämpi. Tämä lienee merkki kahden muun pyramidirenkaan, 23° ja 24° renkaiden yhteensulautumisesta 22° renkaan kanssa. Toisaalta leveän renkaan saavat aikaan myös pienet kiteet ja siksi 22° renkaan paksuus ei ole tae 9° renkaan esiintymiselle.

Tyypillinen 9° rengas ei ole erityisen silmiinpistävä ja se huomataan monesti vasta valokuvista. Toisinaan halon näkymista heikentää auringon läheisyydessä esiintyvä voimakas taustahehku. Päivätaivaalla kupera peili on suureksi avuksi 9° renkaan visuaalisessa havaitsemissa. Ahkera halotaivaan tarkkailija saa Van Buijsenin halon saaliikseen keskimäärin viitisen kertaa vuodessa.

Kaikkia kuutta pyramidirengasta on havaittu myös lumen pinnalla. Vain 9° ja 24° renkaat on lumella nähty paljain silmin, muut on saatu esille ottamalla halonäytelmästä useita valokuvia, jotka on pinottu yhdeksi keskiarvokuvaksi. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä.

Van Buijsenin halo (nuoli) kuun ympärillä seuranaan pelkää 22° rengas. Kuva Jaakko Kuivanen.

9° rengas monimuotoisessa halonäytelmässä. Merkinnät r ja p tarkoittavat rengasta ja parheliaa. Kuva Jukka Ruoskanen.

9° rengas lumen pinnan jääkiteissä. Näkyvillä olivat myös 22° ja 24° renkaat, mutta tässä kuvassa ne ovat rajautuneet lähes kokonaan pois. Kuva Markku Kauppinen.

18° rengas eli Rankinin halo on yksi kuudesta rengasmaisesta halosta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Tyypillisesti 18° rengas on kirkkaampi Auringon laiteilla ja voi puuttua kokonaan Auringon ylä- ja alaosasta. Jos renkaassa on selkeät kirkastumat Auringon tasossa, nämä ovat 18° parhelioita.

Rankinin halon voi odottaa näkevänsä taivaalla noin kolme kertaa vuodessa. Tätä, niin kuin muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Jääsumussa pyramidihaloja tavataan Suomessa hyvin harvoin. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen niukkuus maassamme.  

Lohtua kuitenkin tarjoaa se, että kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tosin suoraan on tähän mennessä lumella nähty vain 9° ja 24° renkaita, muut halot on saatu esille ottamalla halonäytelmästä useita valokuvia, jotka on sitten pinottu yhdeksi keskiarvokuvaksi. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Hyvä seikka on, ettei lämpötilojen tarvitse olla tällöin läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan.

Pyramidihalonäytelmä, jossa on mukana 18° rengas (nuoli). Kirkas kaari auringon päällä on ylempi 23° parhelia. Kuva Jari Luomanen.

Pyramidihalonäytelmä 18° renkaalla. Kuva Mika Aho.

Keskiarvopino halonäytelmästä lumen pinnalla paljastaa useita pyramidirenkaita, joiden joukossa on myös 18° rengas.Kuva on pinottu 379 yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen.

20° rengas eli Burneyn halo on yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Se nähdään tavallisesti 18° renkaan yhteydessä, mutta on tätä harvinaisempi. Hyvin harvoin 20° rengas esiintyy ilman 18° rengasta.

Paljain silmin katsoessa Burneyn halo ei välttämättä erotu 18° renkaan ulkopuolelta, mutta kuperan peilin kautta havaittuna ilmiö tulee helpommin esiin. Se mikä paljain silmin näytti yhdeltä renkaalta, jakautuukin kahdeksi renkaaksi, joiden välissä on kapea kaistale tummempaa taustataivasta.

20° renkaan voi nähdä keskimäärin kerran vuodessa. Kameran avulla sen saa saaliiksi usemmastakin pyramidihalojen näytelmästä, varsinkin jos ottaa runsaasti peräkkäin kuvia jalustalta ja pinoaa ne keskiarvokuvaksi.

Burneyn haloa, niin kuin muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Pyramidihaloja tavataan selvästi harvemmin kotimaan talven jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen vähäisyys maassamme.

Toisaalta kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tähän mennessä lumella on paljain silmin nähty vain 9° ja 24° renkaita, mutta muut renkaat on saatu esille kuvia pinoamalla. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Hyvä puoli on, ettei lämpötilojen tarvitse olla läheskään niin alhaisia, kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan.

Pyramidihalonäytelmä 20° renkaalla. Kuva Mika Aho.

Pyramidihalonäytelmä jossa on muun muassa 20° rengas (ulompi nuoli) ja 18° rengas (sisempi nuoli). Kuva Jari Luomanen. 

Keskiarvopino halonäytelmästä lumen pinnalla paljastaa useita pyramidirenkaita, joiden joukossa on myös 20° rengas.Kuva on pinottu 379 yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen.

23° rengas eli Barkowin halo on yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä.

23° renkaan tunnistamista hankaloittaa 22° renkaan läheisyys. Ne ovat vain yhden asteen päässä toisistaan, minkä vuoksi ne samaan aikaan esiintyessään lähes aina sulautuvat yhteen. Lisäksi halonäytelmässä voi olla vielä 24° rengas, jolloin kaikki kolme rengasta muodostavat yhden paksun renkaan.

Toisinaan Barkowin halo kuitenkin esiintyy ilman 22° rengasta. Halonäytelmän koostumuksesta on jossain määrin mahdollista tehdä päätelmiä siitä, onko pyramidihalonäytelmässä 22° rengas vai ei.

Jos muut halot ovat 18°, 20° ja 35° renkaita, tällöin ei 22° rengasta halonäytelmässä välttämättä ole, sillä edellä mainitut renkaat synnyttävässä pyramidijääkiteessä ei tarvitse olla pintoja 22° renkaan valonreitin toteutumiselle. 22° renkaalta näyttävä halo on silloin todennäköisimmin 23° rengas.

Jos taas pyramidihalonäytelmässä on 9° rengas, tällöin myös 22° rengas on todennäköisesti taivaalla, sillä 9° renkaan muodostus vaatii osin samoja jääkiteen pintoja, kuin joista 22° rengas syntyy. Aivan kaikissa tapauksissa näin ei kuitenkaan ole. Jos 22° renkaan valonreitin vaatima kidepinta pyramidikiteessä on kovin kapea, ei 22° rengasta välttämättä näy.

On myös muistettava, että jääkidepilvessä voi esiintyä tavallisia prismaattisia kiteitä pyramidikiteiden lisäksi (yläpilvissä nämä voivat olla myös eri kerroksissa), jolloin 22° rengas syntyy halonäytelmässä pyramidirenkaista riippumatta.

Täyden varmuuden saaminen 22° vs. 23° renkaan tunnistusongelmassa vaatii halon säteen mittausta. Mittaus voidaan tehdä havaintotilanteessa jonkinlaisella mittatikulla ja tai sitten jälkeenpäin luotettavammin valokuvasta. Kovin himmeät halot eivät kuitenkaan ole mittaukseen otollisia.

Tapauksia, joissa Barkowin halo esiintyy ilman 22° rengasta osunee yhden aktiivihavaitsijan kohdalle viitisen kertaa vuodessa. Useimmiten 23° rengas näyttäytyy yksinäisen 23° parhelian kanssa. Rengas on himmeä ja saattaa esiintyä vain lyhyinä segmentteinä 23° parhelian juuressa.

Barkowin haloa, niin kuin muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Huomattavasti harvemmin pyramidihaloja tavataan Suomessa jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen vähäisyys maassamme.

Lohtua kuitenkin tarjoaa se, että kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tosin suoraan on tähän mennessä lumella nähty vain 9° ja 24° renkaita. Muut pyramidirenkaat on saatu esille ottamalla halonäytelmästä useita valokuvia, jotka on sitten pinottu yhdeksi keskiarvokuvaksi. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Lämpötilojen ei tarvitse olla läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan.

Pyramidihalojen näytelmä, jossa ulompi nuolen osoittama halo on todennäköisesti 23° rengas. Sisempänä auringon laidoilla näkyy 18° parheliat ja niistä jatkeina himmeästi 18° rengasta.  Kirkkain halo auringon päällä on 23° parhelia. 22° rengasta halonäytelmässä ei luultavimmin ole, mutta tämä pitäisi vielä varmistaa mittauksella, mikä kuitenkin saattaa olla hankalaa renkaan himmeyden vuoksi. Ylempi kuva on yksittäinen kuva, alempi on pino neljästä kuvasta 76 sekunnin ajalta. Yksittäisessä kuvassa 23° rengas näkyy heikommin. Kuva Marko Riikonen.

Normaalisti 22° ja 23° renkaat sulautuvat yhteen, mutta tässä poikkeuksellisen laadukkaassa halonäytelmässä ne erottuvat toisistaan. Kuva Mika Aho.

Keskiarvopino halonäytelmästä lumen pinnalla paljastaa useita pyramidirenkaita. 22°, 23° ja 24° renkaat erottuvat toisistaan. Kuva on pinottu 379 yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen.

24° rengas eli Dutheilin halo on yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Se havaitaan aina yhdessä 22° renkaan kanssa. Dutheilin halon suoran havaitsemisen voi estää 23° rengas siten, että halot liimautuvat yhdeksi paksuksi renkaaksi.

24° renkaan kanssa pitäisi teoriassa olla nähtävillä myös 9° rengas, sillä halot aiheuttavat valonreitit pyramidijääkiteessä ovat samankaltaisia. Näin yleensä onkin, mutta joskus 9° rengas puuttuu tai se on hyvin heikko. Eritoten Auringon ollessa matalalla saattaa yläpilvien epätasaisuus häivyttää pienen Van Buijsenin renkaan olemattomiin.

Dutheilin halo on varsin harvinainen - se on mahdollista nähdä taivaalla keskimäärin kolme kertaa vuosikymmenessä. Valokuvauksen pinoamistekniikalla ilmiön saa useammin esiin. Pyramidihalonäytelmästä kannattaa ottaa jalustalta useita kuvia, jotka pinotaan tietokoneella yhdeksi keskiarvokuvaksi.

Hyvin harvoin pyramidihaloja tavataan Suomessa jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, mieluusti alle -30° C lämpötilojen vähäinen esiintyminen maassamme.  

Toisaalta kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Ne tosin yleensä saadaan esille vasta valokuvista käyttämällä pinoamismenetelmää, mutta hienoimmissa näytelmissä Dutheilin halo on ollut nähtävissä paljain silmin hangella.

Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Lämpötilojen ei tällöin tarvitse olla läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan.

Halonäytelmä useilla pyramidirenkailla. 24° renkaassa on vasemmalla puolella kirkastuma, joka lienee 24° ylempi parhelia. Kuva keskiarvopino useasta yksittäisestä kuvasta. Kuva Marko Riikonen.

22° ja 24° renkaat lumen pinnalla. Kuva Toni Kiiskinen.

Yllä keskiarvopino 118 lumenpintahalonäytelmän kuvasta, alla yksittäinen kuva. Yksittäisessä kuvassa voi aavistella 24° rengasta ja visuaalisesti vaikutelma oli samanlainen. Kuitenkin vasta pinossa ilmiö näkyy kunnolla. Pinossa ilmenee myös 9° rengas, jonka näkemisestä ei ollut toivoa paljain silmin. Taivaalla oli haloja yläpilvessä. Kuvat Marko Riikonen.

35° rengas eli Féuilleen halo yksi kuudesta halorenkaasta, jotka syntyvät pyramidikiteistä. Tämä harvinainen rengas näkyy tyypillisesti vain kaikkein parhaimmissa pyramidihalojen näytelmissä. Halo on yleensä siinä määrin himmeä, että sen huomaaminen vaatii kuperan peilin kautta katsomista.

Valokuvaamisen pinoamistekniikan avulla Féuilleen halo on saatu esiin monista pyramidihalonäytelmistä, joissa sitä ei näkynyt visuaalisesti. Tässä menetelmässä halonäytelmästä otetaan jalustalta useita peräkkäisiä kuvia, jotka pinotaan tietokoneella yhdeksi keskiarvokuvaksi.

Visuaalisesti 35° renkaan voi havaita taivaalla enintään noin kolme kertaa vuosikymmenessä, pinoamistekniikan avulla sen saa esille valokuvista ainakin kerran vuodessa.

35° renkaan synnyttävä valonreitti käyttää samoja pyramidijääkiteen pintoja kuin 20° renkaan valonreitti ja siksi 35° renkaan seurassa näkyy yleensä myös 20° rengas.

35° rengasta, kuten muitakin pyramidihaloja 9° rengasta lukuunottamatta, nähdään Suomen taivaalla lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla. Harvemmin pyramidihaloja tavataan meillä jääsumussa. Suurin syy tähän lienee pyramidikiteiden synnylle riittävän matalien, tyypillisesti alle -30° C lämpötilojen vähäisyys maassamme.

Lohtua kuitenkin tarjoaa se, että kaikki kuusi pyramidirengasta on mahdollista löytää talvisin lumen pinnalta. Tosin suoraan on tähän mennessä lumella nähty vain 9° ja 24° renkaita, muut halot on saatu esille edellä mainitulla pinoamismenetelmällä. Parhaat mahdollisuudet pyramidikiteisiin lumen pinnalla on vesisumuisen pakkaskelin jäljiltä. Hyvä seikka on, ettei lämpötilojen tarvitse tällöin olla läheskään niin alhaisia kuin mitä pyramidikiteiselle jääsumulle vaaditaan.

Halonäytelmä hyvin kehittyneellä 35° renkaalla (nuoli). Kuva Jari Luomanen.

Heikko 35° rengas näkyy tässä keskiarvopinossa, joka on tehty noin 20:stä kymmenen minuutin aikana otetusta kuvasta. Vaikka 35° rengas ei näkyisi visuaalisesti taivaalla, pinoamalla se on mahdollista saada esiin useassa pyramidihalojen näytelmissä. Kuva Marko Riikonen.

138 kuvan maksimipino (yllä) ja yksittäinen kuva (alla) samasta halonäytelmästä lumen pinnalla. Maksimipinossa näkyvät 20° ja 35° renkaat. 22° rengasta paksuntanee 23° ja 24° renkaat. Kuvat Marko Riikonen.

Pyramidiaurinkokaari nähdään valonlähteestä ylä- ja alaviistoon jatkuvina lyhyinä kaarina. Teoriassa halo muodostaa loopin joka risteää valonlähteen kohdalla, mutta pyramidijääkiteiden tyypillisen epävakaan leijailuasennon vuoksi siitä nähdään vain valonlähdettä lähinnä olevat osat.

Ilmiö syntyy samoissa laatta-asennossa leijailevissa pyramidikiteissä kuin parheliatkin. Ilman parhelioita ei pyramidiaurinkokaartakaan näy. 

Pyramidiaurinkokaari on himmeä halo joka havaintotilanteessa on tiettävästi huomattu vain pari kertaa. Sen sijaan valokuvista haloa on katseltu useammin. Parhaiten pyramidiaurinkokaari erottuu tasaisessa jääsumussa, mutta Suomessa pyramidikiteiden jääsumu on valitettavan harvinaista.

Yläpilvissä taas pyramidiaurinkokaari hukkuu lähes poikeuksetta pilvien epätasaisuuksiin. Onneksi halo on kuitenkin saatavissa esille yläpilvistä valokuvaamalla. Tämä tapahtuu ottamalla halonäytelmästä peräkkäin jalustalta useita kuvia, jotka pinotaan yhdeksi keskiarvokuvaksi.

Pyramidiaurinkokaarta kannattaa yrittää saada kuviin varsinkin silloin, kun taivaalla on kirkas ylempi 23° parhelia. Tällöin kiteessä on on runsaimmin juuri sitä pintaa jota tarvitaan pyramidiaurinkokaaren muodostukseen.

Jos pyramidiaurinkokaaren haluaa nähdä visuaalisesti, taskussa on syytä pitää kuperaa peiliä. Kupera peili tiivistää himmeät halot huomattavasti paremmin näkyville.

Pyramidikiteisen jääsumun halonäytelmä ainutlaatuisen selkeällä pyramidiaurinkokaarella. Merkinnät kuvassa ovat p = parhelia, r = rengas. Mitä todennäköisimmin tässä halonäytelmässä ei ole 22° rengasta. Kuva Walt Tape.   

Simulaatiot pyramidiaurinkokaaresta (pak) sekä ylemmästä ja alemmasta 23° parheliasta (23°y ja 23°a) neljälle valonlähteen korkeudelle. Valonlähteen korkeuden noustessa yli 62 asteen, pyramidiaurinkokaari ei enää risteä valonlähteen kohdalla. Havaintoihin verrattuna pyramidiaurinkokaari on simulaatioissa jostain syystä liian voimakkas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. 

Ylempi 9° parhelia on pieni, yleensä valkea valokeskittymä suoraan auringon yläpuolella. Ilmiön näkemistä haitattavat niin yläpilven epätaisuudet, auringonpilari kuin toisinaan taivaalla auringon lähistöllä esiintyvä voimakas taustahehku. Kuperan peilin kautta katsominen auttaa merkittävästi halon huomaamisessa.

Ylempi 9° parhelia voi esiintyä joko 9° renkaan kanssa tai ilman sitä. Tämä pyramidikiteistä syntyvä halo on havaittavissa taivaalla noin kerran vuosikymmenessä. Suomesta tiedetään puolen tusinaa havaintoa, joista kaksi on näkynyt jääsumussa.  

Jääsumuun syntynyt halonäytelmä ylemmällä 9 parhelialla (9°p). Muut kuvaan merkityt halot ovat ylempi 24° parhelia ja 22° rengas. Kuva Walt Tape. 

Simulaatiot ylemmästä 9° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Viivana on piirretty 9° ja 22° renkaat sekä horisontti. Korkeudella 25 astetta ylempi 9° parhelia on simulaatiossa äärimmäisen heikko. Oikeassa alakulmassa on simuloinnissa käytetty kide ja ylemman 9° parhelian valonreitti. Käytännössä halo rajoittunee yleensä matalemmille valonlähteen korkeuksille kuin mitä tällä kiteellä tehdyt simulaatiot antavavat ymmärtää. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alempi 9° parhelia on pieni, yleensä valkea valokeskittymä suoraan auringon alapuolella. Sen erottuvuus yläpilvien epätasaisuuksista voi olla heikko. Myös auringon läheisyydessä tosinaan esiintyvä voimakas taustahehku heikentää 9° parhelian näkymistä. Kuperan peilin kautta katsomalla ilmiö on havaittavissa helpommin.

Tämän pyramidikiteistä syntyvän halon seurana on usein 9° rengas, mutta se voi näkyä myös sitä ilman. Alempi 9° parhelia on löydettävissä taivaalta pari kertaa vuosikymmenessä. Lähes kaikki suomalaiset esiintymät ovat olleet yläpilvessä. 

Erittäin tasaisessa yläpilvessä näkynyt pyramidihalojen näytelmä, jossa on selkeä alempi 9° parhelia. Merkinnät viittaavat parhelioihin (p) ja renkaisiin (r). Kuva Jukka Ruoskanen.

Alempi 9° parhelia ja 9° rengas yläpilvessä. Kuva Jari Piikki

Simulaatiot alemmasta 9° parheliasta neljälle valonlähteen korkeudelle. Viivana on piirretty 9° ja 22° renkaat sekä horisontti. Alempi 9° parhelia irtoaa 9° renkaasta kun valonlähde nousee yli 40 asteen korkeudelle. Tällaista tilannetta esittäviä valokuvia halosta ei kuitenkaan ole vielä onnistuttu saamaan. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

18° parheliat eli Thompsonin kaaret ovat Auringon molemmin puolin esiintyviä lyhyitä pystyjä kaaren pätkiä.

Yleensä 18° parheliat ilmenevät enemmän tai vähemmän saumattomana osana 18° rengasta. Myös varsinainen 18° rengas näyttäytyy usein auringon laidoille rajautuneena.

Pyramidikiteistä aiheutuva 18° parhelia on mahdollista nähdä taivaalla pari-kolme kertaa vuodessa. Valtaosa havainnoista on yläpilvissä, sillä pyramidikiteiset jääsumut ovat Suomessa harvinaisia.

Lähellä 18° parheliaa sijaitsee samannäköinen 20° sivuava kaari. Tämä niin ikään pyramidikiteistä aiheutuva halo on kuitenkin erittäin harvinainen, joten mahdollisuudet sekaannukseen ovat harvassa. Ja vaikka näin pääsisi käymään, kaaren tunnistus joka tapauksessa selviää valokuvista.

Pyramidihalonäytelmä 18° ja 23° parhelioilla sekä niitä vastaavilla renkailla. Kuva on keskiarvopino 59 ruudusta. Tällainen 18° ja 23° etäisyyksien halojen yhdistelmä on yksi pyramidihalonäytelmien arkkityypeistä. Kuva Jukka Ruoskanen.

18° parhelia (nuoli) yksinkertaisessa pyramidihalojen näytelmässä. Pitkä kaari Auringon päällä on 23° parhelia. Näkyvillä on myös heikot 23° ja 18° renkaat. Kuva Marko Riikonen.

Pyramidihalonäytelmä jääsumussa. Kuvaan on merkitty 23° ja 18° parheliat. Kuva Tapio Koski.

Simulaatiot 18° parheliasta viidelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 18° ja 22° renkaat sekä horisontti. Korkeudella viisi astetta näkyy simulaatiossa kaksi 18° parheliaa, joista ulompi ja heikompi on 22° renkaan kohdalla. Tämä on 18° parhelian toinen osamuoto, jota ei suoraan ole vielä havaittu (vielä matalammilla valonlähteen korkeuksilla se menee päällekkäin tavanomaisen osamuodon kanssa). Oikeassa alakulmassa on simuloinnissa käytetty kide ja 18° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Ylempi 20° parhelia on suoraan valonlähteen yläpuolella näkyvä pienialainen halo. Suurimmassa osassa havaintoja ilmiö on ollut kirkkaudeltaan varsin vaatimaton, tuhnuinen valokeskittymä.

Ylemmästä 20° parheliasta on havaintoja ainoastaan hyvin matalilta auringon korkeuksilta. Jo yli viiden asteen valonlähteen lienee useimmiten myrkkyä ylemmälle 20° parhelialle.

Pyramidikiteistä syntyvä ylempi 20° parhelia on hyvin harvinainen halo, josta Suomessa tunnetaan vain yksi havainto yläpilvissä. Pääasiassa haloa on nähty Alaskan Fairbanksissä, jossa pyramidikiteiset jääsumut ovat yleisiä.

Halonäytelmä ylemmällä 20° parhelialla (alempi nuoli). Harvinaiset halot tapaavat esiintyä komeissa halonäytelmissä, mutta varsinkaan pyramidihalonäytelmien kohdalla näin ei läheskään aina ole. Tässä halot ovat pilvikuitujen sotkemia ja ylemmän 20° parhelian lisäksi vain 35° rengas (ylempi nuoli) on selkeästi tunnistettavissa. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot ylemmästä 20° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 20° ja 22° renkaat sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa on esitetty simuloinnissa käytetty kide ja ylemmän 20° parhelian valonreitti. Tähän simulaatioon valittu kidemalli sallii halon näkyä ehkä epärealistisen korkealla valonlähteellä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alempi 20° parhelia on suoraan valonlähteen alapuolella näkyvä pienialainen halo.

Havainnoissa tämä pyramidikiteistä aiheutuva ilmiö näyttäytyy vaatimattomana tuhnuna horisontin tuntumassa. Simulaatioiden perusteella alempi 20° parhelia heikkenee nopeasti, kun valonlähde nousee yli 35 asteen korkeudelle.

Alempaa 20° parheliaa on nähty lähes pelkästään jääsumussa. Halon vaatimaton kirkkaus yhdistettynä sijaintiin horisontin läheisyydessä pitää huolen siitä, että havainnot 20° parheliasta yläpilvessä pysyvät vähälukuisina. Tätä selittää osaltaan muun muassa se, että matalalla sijaitsevien halojen havaitsemista yläpilvessä haittaa ilmakehän epäpuhtauksien aiheuttama valon sironta. Yksi yläpilvien aiheuttama alempi 20° parhelia kuitenkin tunnetaan, mutta se havaittiin puhtaassa vuoristoilmassa 4000 metrin korkeudessa. Lisäksi ilmiö on kerran valokuvattu yläpilvissä lentokoneesta käsin.

Alempi 20° parhelia on erittäin harvinainen halo, jota on pääasiassa havaittu Alaskan Fairbanksin kaupungin jääsumuissa. Suomesta on kaksi havaintoa, molemmat Rovaniemen Muurolasta. Talvisin ainoastaan Kuu nousee riittävän korkealle, jotta alempi 20° parhelia on havaittavissa horisontin päällä. Auringollakin sen voinee talvella nähdä erillisissä kiteissä välkehtien maanpintaa vasten, mutta tällöin ilmiön valokuvaaminen on haasteellisempaa.

Fairbanksissä pyramidikiteiset jääsumut syntyvät suurten voimaloiden savuista. Näin näyttäisi olevan myös Suomessa, mutta ainakin kerran on pyramidikiteistä jääsumua muodostunut myös lumitykeistä. Pyramidikiteisen jääsumun synty vaati kireää pakkaskeliä, lämpötilan on hyvä olla vähintään -25° C, mieluiten alta -30° C.

Rovaniemen Muurolassa valokuvattu jääsumuhalojen näytelmä, jossa useiden muiden pyramidihalojen ohella näkyvillä oli myös alempi 20° parhelia (kuvassa merkinnällä "20°p"). Kuva Tapio Koski.  

Alempi 20° parhelia monimuotoisessa pyramidihalojen näytelmässä. Alla on simulaatio, johon eri parheliat on merkitty niiden asteluvuilla. Kuva Walt Tape

Alempi 20° parhelia simuloituna kolmelle valonlähteen korkeudelle. Viivana on piirretty 20° ja 22° renkaat sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa on esitetty simuloinnissa käytetty kide ja halon valonreitti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.

Ylempi 23° parhelia eli Nieuwenhuysin kaari on valonlähteen yläpuolella näkyvä pitkä kaari. Tätä pyramidikiteistä aiheutuvaa haloa luullaan monesti 22° ylläsivuavaksi kaareksi. Näin käy juuri silloin kun 23° parhelia esiintyy yksinään ilman muita pyramidihaloja, mikä on tälle halolle varsin tavanomainen ilmenemistapa.

Sekaannus 22° ylläsivuavan kanssa tapahtuu suurilla Auringon korkeuksilla jolloin ylläsivuava sekä 23° parhelia ovat muodoltaan samankaltaisia. Noin 35 astetta matalammilla Auringon korkeuksilla ylläsivuavan Aurinkoon nähden kuperaksi muuttuva muoto estää virhetulkinnat, sillä 23° parhelia pysyy valonlähteeseen nähden koverana. Matalilla Auringon korkeuksilla 23° parhelia on myös etääntynyt sen verran kauaksi valonlähteestä, ettei se tämänkään puolesta enää käy 22° ylläsivuavasta.

Suurilla Auringon korkeuksilla virhetulkinnan mahdollisuus on kuitenkin olemassa ja jopa todennäköinen. Silmä harjaantuu 23° parhelian tunnistamiseen ajan kanssa ja vähitellen oppii että 23° parheliat ovat aina olemukselta diffuusimpia ja paksumpia kuin kapeammat ja terävämmät 22° ylläsivuavat. Tarkkailla kannattaa myös näkyykö 22° allasivuavaa kaarta. Varsinkin jos pilvet nousevat auringon alapuolelta ja silti allasivuavaa ei näy, vahvistaa tämä 23° parhelian tulkintaa.

Nieuwnehuysin kaari esiintyy harvemmin samanaikaisesti 22° ylläsivuavan kanssa. Suurilla Auringon korkeuksilla nämä halot sulautunevat yhteen, mutta matalammilla Auringon korkeuksilla - kun välimatka ylläsivuavan ja 23° parhelian välillä on pidempi - voi 23° parhelia tulla tulkituksi yläkoverana Parryn kaarena. Teoriassa on myös mahdollista että 23° parhelia ja Parry näkyvät yhtäaikaa taivaalla. Ei ole selvää sulautuvatko kaaret tällöin toisiinsa.

Yksi tärkeä seikka joka auttaa Nieuwnehuysin kaaren tunnistamisessa on, että niitä näkyy lähes yksinomaan vuoden kesäisellä puoliskolla lämpöaaltojen aikaan. Ajankohtaa selvästi lämpimämmillä keleillä 23° parhelia on 22° ylläsivuavaa yleisempi halo taivaalla.

Kesät ovat erilaisia ylemmän 23° parhelian esiintymismäärien suhteen. Hellekesinä vuoden kokonaissaldoksi saattaa tulla jopa parikymmentä tapausta. Kylminä kesinä saalis jää muutamaan.

Ylempi 23° parhelia (pitkä kaari auringon päällä) on tämän halonäytelmän huomiota herättävin halo. 9° ja 18° renkaat erottuvat vaivaisesti Auringon oikealla puolella. Kuva Eetu Saarti.

Pyramidihalonäytelmä jääsumussa 23° ja 18° parhelioilla. Kuva Tapio Koski.

Pyramidihalonäytelmä 23° ja 18° parhelioillla sekä niitä vastaavilla renkailla. Kuva on keskiarvopino 59 kuvasta. Kuva Jukka Ruoskanen.

23° parhelia ja himmeä zeniitinympäristönkaari. Kuva Jari Piikki.

Halonäytelmä 23° ja 18° parhelioilla. Kuva Marko Riikonen

Koska tässä halonäytelmässä on voimakas 24° parhelia, 22° ylläsivuavan kaaren päällä näkyvä kaari saattaa olla pikemminkin ylempi 23° parhelia kuin Parryn kaari. Tätä tulkintaa puoltaa myös kaaren diffuusi olemus. Kuva Juha Tonttila.

Simulaatiot 23° parheliasta viidelle valonlähteen korkeudelle. Horisontti ja 23° rengas on piirretty viivana. Oikeassa alakulmassa on 23° parhelian valonretti pyramidikiteen tyypissä, joka on todennäköisesti vastuussa yksinäisistä 23° parhelioista. 23° parhelia on muodoltaan identtinen yläkuperan Parryn kaaren kanssa, mutta se sijaitsee asteen kauempana Auringosta. Tästä samankaltaisuudesta huolimatta ilmiön tunnistamisessa tapahtuu sekaannusta lähes yksinomaan 22° ylläsivuavan kaaren suhteen. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alempi 23° parhelia eli alempi Nieuwenhuysin kaari on valonlähdettä alapuolelta saartava pitkä kaari. Halosta tunnetaan vain kolme havaintoa ulkomailta.

Alempi 23° parhelia ilmestyy näkyviin suurilla valonlähteen korkeuksilla, simulaatioiden perusteella mahdollisuudet sen havaitsemiseen alkavat realisoitua vasta kun Aurinko on noussut noin 50 asteen korkeudelle. Siksi ilmiö on Suomessa mahdollista nähdä lähinnä vain Etelä-Suomessa keskikesällä.

Talvisin täysikuu nousee keskikesän Aurinkoa korkeammalle, mutta pyramidikiteitä sisältäviä pilviä joissa alempi 23° parhelia voisi näkyä ei talvella ole juurikaan esiintynyt. Pyramidikiteiset jääsumutkin ovat rajoittuneet lähinnä Pohjois-Suomeen missä Kuu saattaa olla liian matalalla alemman 23° parhelian synnylle.

Ottaen huomioon kuinka tavallinen halo ylempi 23° parhelia on Suomessa kesäaikaan, on hiukan erikoista ettei maailmalla ole enempää havaintoja alemmasta osamuodosta. Pääasiallinen syy havaintojen niukuuteen on luultavasti halotaivasta seuraavien silmäparien vähyys niillä eteläisemmillä leveysasteilla, joilla ilmiö olisi helposti havaittavissa.

Micheal Ellestad kuvasi tämän alemman 23° parhelian Yhdysvaltain Ohiossa vuonna 2006. 

Simulaatiot alemmasta (a) ja ylemmästä (y) 23° parheliasta viidelle valonlähteen korkeudelle. 80 ja 90 asteen korkeudella näkyy enää alempi 23° parhelia. 23° rengas on kuvattu viivalla. Oikeassa alakulmassa on esitetty simulaatioissa käytetty kide ja alemman 23° parhelian valonretti sen läpi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.  

Ylempi 24° parhelia valonlähteestä yläviistoon näkyvä pieni halo. Ilmiö on yleensä olemukseltaan varsin epäselvä valoläikkä eikä sitä paljain silmin havaitsemalla välttämättä erota kunnolla 22° renkaasta. Kuperan peilin kautta katsominen helpottaa huomattavasti halon tunnistamista.

Ylempi 24° parhelia näkyy vain matalilla, noin 15 astetta pienemmillä valonlähteen korkeuksilla. Sen synnyttävä valonreitti käyttää samoja pyramidijääkiteen pintoja kuin 9° parhelian valonreitti, minkä vuoksi nämä halot esiintyvät ainakin teoriassa yhdessä.

Käytännössä ei ole kuitenkaan tavatonta että ylempi 9° parhelia puuttuu. Näin käy luultavasti siksi että se väriltään valkeana katoaa 24° parheliaa helpommin yläpilvien epätasaisuuksiin. Lisäksi auringonpilari sekä toisinaan Auringon läheisyydessä esiintyvä voimakas taustahehku voivat haitata sen näkymistä. Ja aina on tietenkin mahdollista että sopivan pilven alueet ovat niin pieniä, etteivät halot näy yhtäaikaa.  

Ylempi 24° parhelia on hyvin harvinainen halo, jonka voi löytää taivaalta noin kerran vuosikymmenessä.

Ylempi 24° parhelia simuloituna kolmelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° ja 24° renkaat sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja ylemmän 24° parhelian valonretti sen läpi. Simulaation varsin optimistinen kidemalli sallii halon näkyä selkeästi vielä verraten korkealla valonlähteellä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alempi 24° parhelia on valonlähteestä alaviistoon, noin klo 4 ja 8 suunnalla näkyvä pienialainen halo. Ilmiö on yleensä varsin epämääräinen valontuhnu, ja vaikka se sijaitsee kaksi astetta kauempana auringosta kuin 22° rengas, se tulee helposti tulkituksi pätkänä 22° rengasta. Kuperan peilin kautta havaitseminen auttaa merkittävästi ilmiön tunnistamista kentällä.

Alemman 24° parhelian synnyttävä valonreitti käyttää samoja pyramidijääkiteen pintoja kuin 9° parhelian valonreitti, minkä vuoksi nämä halot nähdään yleensä yhdessä.

Alempi 24° parhelia on harvinainen halo, jonka voi löytää taivaalta pari kertaa vuosikymmenessä. Suomessa saadut havainnot ovat pääasiassa yläpilvistä, sillä pyramidikiteinen jääsumu on meillä harvinaista.   

24° parhelia monimuotoisessa pyramidihalojen näytelmässä. Merkinnät p ja r tarkoittavat parheliaa ja rengas. Kuva Jukka Ruoskanen.

Monimuotoinen halonäytelmä alemmalla 24° parhelialla. Kuvaan on merkitty myös 9° ja 23° parheliat. Kuva Marko Riikonen.  

Simulaatiot alemmasta 24° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° ja 24° renkaat sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa näkyy simulaatiossa käytetty pyramidikide ja alemman 24° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Ylempi 35° parhelia eli ylempi Sturmin kaari on valonlähteestä yläviistoon näkyvä pienialainen halo. Tästä pyramidikiteistä syntyvästä halosta tunnetaan ainoastaan yksi havainto keskisiltä Andeilta.

Havaintojen niukkuutta selittänee paljolti se, että ylempi 35° parhelia on nähtävissä vain kun Aurinko on aivan horisontissa. Simulaatioiden perusteella jo viiden asteen valonlähteen korkeudella halo on heikentynyt siinä määrin, että sen esiintyminen luonnossa on kyseenalaista. Tätä puoltavat myös Andien halonäytelmästä otetut valokuvat - ylempi Sturmin kaari näkyy ainoastaan viimeisessä valokuvassa, jossa halojen punerruksesta päätellen Aurinko on jo laskenut. Edellisissä kolmen asteen Auringon korkeudella otetuissa kuvissa sitä ei ole.

Illalla näkyvät pyramidihalojen esiintymät kannattaa seurata auringon laskuun saakka, vaikka näytelmä vaikuttaisi heikkenevän. Hyvin matalalla auringolla halotaivas voi yltyä uuteen kukoistukseen kun ylemmät 35° ja 20° parheliat ilmestyvät näkyviin.

Keskisillä Andeilla näkynyt ylempi 35° parhelia uhkasi kadota alkuperäisen dian skannauksessa näkymättömiin, joten kuvaa on jouduttu käsittelemään voimallisesti sen esiin saamiseksi. Alempi kuva on peilikuvana pinottu versio, tämä tuo halot hiukan paremmin esiin. Ylempi 35° parhelia on ylemmän nuolen osoittama heikko punertava valoläikkä. Suoraan sen alapuolella on kirkkampi 28° rengasta sivuava kaari. Alempi nuoli merkkaa ylempää 20° parheliaa. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot ylemmästä 35° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° ja 35° renkaat sekä horisontti. Kuvassa on näytetty tilanne myös 10 asteen negatiiviselle valonlähteen korkeudelle, jolloin halo on huomattavasti kirkkaampi kuin positiivisilla korkeuksilla. Tällainen tilanne olisi mahdollista luoda pyramidikiteisessä jääsumussa kirkkaan lampun avulla. Oikeassa alakulmassa on simuloinnissa käytetty jääkide ja ylemmän 35° parhelian valonreitti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alempi 35° parhelia eli alempi Sturmin kaari on valonlähteestä alaviiston esiintyvä pienialainen halo. Havainnoissa se on ilmennyt lähinnä vaatimattomana tuhnuisena valoläikkänä. Tavallisesti alemman 35° parhelian kanssa havaitaan myös alempi 20° parhelia, sillä halojen valonreitit jääkiteessä ovat samankaltaisia.

Alempi 35° parhelia on parhaimmillaan matalilla valonlähteen korkeuksilla, jolloin se sijaitsee horisontin alapuolella. Kun 35° parhelia ilmestyy horisontin päälle valonlähteen noustua yli 30 asteen korkeudelle, on se jo merkittävästi heikentynyt.

Maanpinnalta käsin alempaa 35° parheliaa on havaittu yksinomaan jääsumussa. Talvella vain Kuu nousee riittävän korkealle jotta se voisi näkyä horisontin päällä. Kaikki valokuvat alemmasta 35° parheliasta maanpinnalta ovatkin Kuun valossa. Sen on myös kerrottu Auringon valossa kimallelleen jääsumun kiteissä varjoista lumipenkkaa vasten.

Yläpilvissä alemman Sturmin kaaren havaitseminen lienee maanpinnalta hyvin vaikeaa. Periaatteessa se voisi onnistua korkealla vuoristossa, jossa horisontin läheisyydestä tulevan himmeän halon valo ei huku ilmakehän epäpuhtauksien vaimennukseen. Yläpilvien päällä lentävästä lentokoneesta alempi 35° parhelia on valokuvattu kahdesti.

Alempi Sturmin kaari on onnistuttu valokuvaamaan noin kymmenen kertaa. Suomessa se on dokumentoitu kahdesti jääsumussa. Lisäksi molemmat havainnot lentokoneesta ovat suomalaisten tekemiä.

Pyramidikiteisen jääsumun halonäytelmä. Alla olevaan simulaation on merkitty valokuvassa esiintyviä haloja (r = rengas, p = parhelia). Alempi 35° parhelia näkyy utuisena valoläiskänä horisontissa. Kuva Tapio Koski.

Alempi 35° parhelia monimuotoisessa pyramidihalojen näytelmässä. Alla on simulaatio, johon eri parheliat on merkitty niiden asteluvuilla. 35° parhelia näkyy hiukan horisontin alapuolella. Kuva Walt Tape.

Simulaatiot alemmasta 35° parheliasta kolmelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° ja 35° renkaat sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa on kuvattu simulaatiossa käytetty kide sekä alemman 35° parhelian aiheuttava valonreitti.  Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

9° sivuava kaari on pyramidikiteistä aiheutuva halo, jonka matalalla Auringolla näkyy verraten kompakteina valokeskittyminä Auringon laidoilla. Valonlähteen korkeuden noustessa ilmiön muoto muuttuu yhä enemmän rengasmaiseksi.

Myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus muuttaa sivuavia kaaria yhä rengasmaisemmiksi millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteet leijailevat tyypillisesti enemmän tai vähemmän epävakaasti, käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, voi olla hankalaa.

Tavanomaisessa havainnossa 9° sivuava kaari onkin enemmässä tai vähemmässä määrin rengasmainen, ilmeten lähinnä laidoiltaan kirkastuneena 9° renkaana. Hyvin harvoin jääkiteiden asennot ovat niin vakaita, että erotettavissa on 9° renkaasta poikkeavaa kaarimaista muotoa.

Aktiivinen taivaan tarkkaija voi odottaa näkevänsä tällaiset laadukkaat 9° sivuavat korkeintaan kerran vuosikymmenessä. Sensijaan kirkastumia 9° renkaan laidoilla näkyy useammin, ehkä noin kerran parissa vuodessa.

Pyramidisivuat kaaret ovat yläpilvien haloja, mutta 9° sivuava kaari on nähty kahdesti myös jääsumussa Alaskan Fairbanksissä.

Halonäytelmä 9° sivuavalla kaarella. Kuva Jukka Ruoskanen.

9° sivuava kaari näkyy useiden muiden pyramidisivuavien kaarten seurassa. Merkinnät kuvassa ovat sivuaville kaarille, paitsi "23°", joka tarkoittaa 23° parheliaa. Kuva on pinottu viidestä skannatusta diasta. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot 9° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. 9° ja 22° renkaat sekä horisontti on piirretty viivalla. Oikeassa alakulmassa näkyy simulaatiossa käytetty kide ja 9° sivuavan kaaren valonreitti sen läpi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

18° sivuava kaari on pyramidikiteistä syntyvä halo, joka näkyy matalalla Auringolla kompakteina valokeskittyminä sen päällä. Valonlähteen korkeuden kasvatessa halo siirtyy Auringon laidoille, kunnes se lopulta häviää Auringon noustessa yli 50 asteen korkeudelle.

Sivuavat kaaret muuttuvat sitä rengasmaisemmiksi mitä korkeammalla valonlähde on, mutta myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus saa aikaan rengasmaisuutta millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteiden leijailuasennot tyypillisesti ovat enemmän tai vähemmän epävakaita, käytännössä vastaan tulee varsin usein tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, voi olla hankalaa.

18° sivuavan kaaren kohdalla tosin tällaisia tarvitsee miettiä harvoin. Kyseessä on erittäin harvinainen halo, josta tunnetaan vain kaksi selkeää havaintoa. Ensimmäinen havainto saatiin vuonna 1973 Hollanista, toinen vuonna 2001 Suomesta.

18° sivuava kaari näkyy useiden muiden pyramidisivuavien kaarten seurassa tässä Oulussa valokuvatussa halonäytelmässä. Merkinnät kuvassa ovat sivuaville kaarille, paitsi "23°", joka tarkoittaa 23° parheliaa. Kuva on pinottu viidestä skannatusta diasta. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot 18° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 18° ja 22° renkaat sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa näkyy simulaatiossa käytetty kide ja 18° sivuavan kaaren valonreitti sen läpi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

20° sivuava kaari on pyramidikiteistä aiheutuva halo, joka ilmenee suomalaisilla Auringon korkeuksilla erillisinä kaarina Auringon laidoilla. Auringon noustessa yli 50 asteen 20° sivuava kaari kuroutuu yläpuolelta yhteen muodostaen lopulta rengamaisen halon.

Myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus muuttaa sivuavia kaaria rengasmaisemmiksi millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteet leijailelvat tyypillisesti ovat enemmän tai vähemmän epävakaasti, käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, voi olla hankalaa.

20° sivuava kaari on sekoitettavissa samannäköiseen, mutta huomattavasti yleisempään 18° parheliaan. Nyrkkisääntö on, että jos muut pyramidisivuavat puuttuvat, ei 20° sivuavakaan ole todennäköisen. Jos taas taivaalla näkyy voimakas 9° sivuava kaari, tällöin myös 20° sivuava kaari on mahdollinen. 

20° sivuava kaari on harvinainen halo, jonka voi nähdä taivaalla ehkä noin kerran vuosikymmenessä. Pyramidisivuavat kaaret ovat lähes yksinomaan yläpilvien haloja.

20° sivuava kaari näkyy useiden muiden pyramidisivuavien kaarten seurassa tässä Oulussa valokuvatussa halonäytelmässä. Merkinnät ovat sivuaville kaarille, paitsi "23°", joka tarkoittaa 23° parheliaa. Kuva on pinottu viidestä skannatusta diasta. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot 20° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 20° ja 22° renkaat sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa näkyy simulaatiossa käytetty kide ja 20° sivuavan kaaren valonreitti sen läpi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. 

24° sivuava kaari on pyramidikiteistä aiheutuva halo, joka matalalla Auringolla näkyy verraten kompakteina valokeskittyminä siitä jyrkästi yläviistoon. Auringon korkeuden kasvaessa ilmiö muuttuu yhä enemmän renkaan kaltaiseksi.

Myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus saa aikaan rengasmaisuutta sivuavissa kaarissa millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteet leijailevat tyypillisesti enemmän tai vähemmän epävakaissa asennoissa, käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, voi olla hankalaa.

Havainnoissa 24° sivuava kaari onkin lähes poikkeuksetta kaareutumiseltaan hankalan rengasmainen. Siinä on kuitenkin voimakkaamman intensiteetin kohtia, jollaisia ei tasalaatuisessa pilvessä näkyvässä 24° renkaassa olisi. 24° sivuavan kaaren kanssa on myös odotettavissa selvä 9° sivuava kaari, sillä halojen valonreitit jääkiteessä on samankaltaiset. 24° renkaan kanssa näkyvillä olisi pikemminkin 9° rengas.

Enemmän tai vähemmän selviä merkkejä 24° sivuavasta kaaresta voi nähdä taivaalla pari kertaa vuosikymmenessä. Pyramidisivuavat kaaret ovat lähes yksinomaan yläpilvien haloja.

24° sivuavat kaaret näkyvät selkeästi tässä Kontiolahdella valokuvatussa halonäytelmässä. Kuvaan on merkitty myös muut sivuavat kaaret. 46° sivuavan kaaren intensiteettiin vaikuttaa myös 46° rengas. Kuva Petteri Nygren.

Simulaatiot 24° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° ja 24° rengas sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatiossa käytetty kide ja 24° sivuavan kaaren valonreitti sen läpi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

35° sivuava kaari on pyramidikiteistä aiheutuva halo, joka matalalla Auringolla näkyy kompakteina valokeskittyminä Auringosta yläviistoon. Valonlähteen korkeuden kasvaessa halo alkaa venymään yhä rengasmaisempaan muotoon.

Myös kiteen leijailuasennon lisääntyvä epävakaus saa aikaan rengasmaisuutta sivuavissa kaarissa millä tahansa Auringon korkeudella. Koska pyramidikiteiden leijailuasennot tyypillisesti ovat enemmän tai vähemmän epävakaita, käytännössä vastaan tulee tilanteita joissa rajanteko sen välillä, onko kyse sivuavasta kaaresta vai renkaasta, vaiko molemmista, voi olla hankalaa.

Tosin 35° sivuava kaaren kohdalla tällaisia tarvitsee harvoin miettiä, sillä ilmiö on perin harvinainen. Halosta tunnetaan kaksi selkeää dokumenttia. Kontiolahdella maaliskuussa 2012 kuvatussa halonäytelmässä (kuva alla) ilmiö näkyy selkeästi yksittäisessä kuvassa. Sensijaan Virossa kuvatussa tapauksessa 35° sivuava kaari saatiin esille vasta kun riittävän monta halonäytelmästä otettua valokuvaa pinottiin yhdeksi keskiarvokuvaksi.

35° sivuava kaari näkyy selkeästi tässä Kontiolahdella valokuvatussa halonäytelmässä. Kuvaan on merkitty myös muut sivuavat kaaret. 46° sivuavan kaaren intensiteettiin vaikuttaa myös 46° rengas. Kuva Petteri Nygren.

Simulaatiot 35° sivuavasta kaaresta viidelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° ja 35° rengas sekä horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatiossa käytetty kide ja 35° sivuavan kaaren valonreitti sen läpi.  Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

5° rengas on pienin tunnettu rengamainen halo. Siitä on saatu vain yksi havainto. Etelänavalla valokuvatussa halonäytelmässä 5° rengas näkyy tavanomaisten pyramidihalojen seurana. Mukana on myös toinen outo rengas 12° asteen etäisyydella Auringosta.

5° rengas on säteeltään niin pieni, että se voi valokuvissa hukkua aurinkoa ympäröivään ylivalottuneeseen kiekkoon. Halon syntymekanismia ei tunneta.

Valokuva halonäytelmästä 5° renkaalla. Selventävässä piirroksessa halo on osoitettu nuolella. Muut renkaat ovat 9°, 13°, 20° ja 22-23° renkaita. Uloinna auringon päällä on ylempi 23° parhelia. Kuva ja piirros Jarmo Moilanen

12° rengas on himmeä ja epätavallisen leveä halo 9° renkaan ulkopuolella.

Se on valokuvattu kahdesti ja lisäksi yhdessä tapauksessa siitä on vahvoja viitteitä. Nämä kolme halonäytelmää ovat ulkoasultaan lähes identtisiä, esimerkiksi kirkkain rengasmainen halo on niissä kaikissa 20° rengas, mikä on poikkeuksellista. Saattaakin olla, että 12° rengas esiintyy aina sille luonteenomaisessa halonäytelmässä.

Vuonna 1998 Etelänavalla havaitussa halonäytelmässä 12° rengas näkyy yksittäisissä kuvissa. Sensijaan Saksassa vuonna 2012 dokumentoidussa tapauksessa näkyvillä oli pelkää hehkua 9° renkaan ulkopuolella, mutta tässä oli mahdollista tietokoneella pinota useita kuvia yhdeksi keskiarvokuvaksi, jolloin hehkusta erottui varsinainen 12° rengas.

Suomessa vuonna 2011 valokuvatussa Kuun halonäytelmässä näkyvillä oli samanlainen hehku, mutta mahdollisuus pinoamiseen puuttui.

12° renkaan poikkeuksellinen paksuus voi olla seurausta erittäin pienistä pinnoista joiden läpi valo jääkiteessä kulkee. Tällöin diffraktio leventää haloa. Mahdollista on myös että paksuuteen kontribuoi kaksi haloa kylki kyljessä.

Syntymekanismi 12° renkaalle on vielä hämärän peitossa.  

Ensimmäinen valokuva 12° renkaasta saatiin tässä Etelänavalla valokuvatussa jääsumuhalonäytelmässä. Selventävässä piirroksessa halo on merkitty nuolella. Muut renkaat ovat 5°, 9°, 20° ja 22-23° renkaita. Auringon päällä uloinna on ylempi 23° parhelia. Kuva ja piirros Jarmo Moilanen.

Kuun halonäytelmä jossa 9° renkaan ulkopuolella oleva laaja hehku on mahdollisesti 12° renkaan aiheuttama. Kuvaan on merkitty 9° ja 20° renkaat. Kuva Eetu Saarti.

28° rengas eli Scheinerin halo on hyvin harvinainen haloilmiö. Se on varmuudella havaittu vasta kahdessa halonäytelmässä. Toinen näistä näkyi yläpilvessä ja toinen lumen pinnalla.

Chilen Andeilla havaittussa yläpilvien halonäytelmässä 28° rengas oli himmeä, mutta havaittavissa visuaalisesti kuperan peilin kautta katsomalla. Sensijaan Suomessa lumen pinnalla näkyneestä pyramidihalojen näytelmästä se saatiin esiin pinoamalla suuri määrä halonäytelmästä otettuja valokuvia yhdeksi keskiarvokuvaksi.

Scheinerin halon synty on yhä mysteeri. Erilaisia ehdotuksia halon aiheuttavasta kiteestä on useita, mutta kaikissa on puutteita.

Jääkidenäytteen saaminen 28° renkaan sisältävästä halonäytelmästä saattaisi tuoda ratkaisun, mutta liikaa ei sen varaan kannata laskea. Esimerkiksi Moilasen kaaren aiheuttavaa jääkidettä ole vielä tunnistettu huolimatta lukuisista sen esiintymisen aikaan otetuista kidenäytteistä.

On silti rauhoittava ajatus, että kidenäyte on nyt realistinen mahdollisuus kun Scheinerin halo on kuvattu lumen pinnalla. Sekä yläpilvissä että lumella näkyneessä halonäytelmissä oli pyramidihaloja, joten jatkossakin 28° rengas tullaan mitä luultavimmin havaitsemaan pyramidihalojen seurassa. Lumen pinnalla pyramidihaloja näkyy erityisesti silloin kun pakkaskelillä on ollut vesisumua ilmassa.   

28° renkaan havaitsijanimi tulee vuonna 1629 Roomassa nähdystä halonäytelmästä, josta tehty piirros on mahdollisesti jesuiitta Christoph Scheinerin aikaansaannosta. 28° rengasta tuolloin taivaalla tuskin oli. Havaintopiirroksen tukena ei ole halonäytelmän aikaan tehtyjä mittauksia. Renkaan paikaksi arvioitiin jälkeenpäin 25-27 astetta piirroksessa olevien sivuaurinkojen avulla ja myöhemmin virheellinen kidemalli sinetöi renkaan säteeksi 28° astetta. Todennäköisesti kyse on ollut vain täydestä 22° sivuavasta kaaresta.

Nuolella merkitty 28° rengas näkyy hyvin heikosti Chilen Andeilla esiintyneen halonäytelmän skannatussa diassa. Alkuperäisissä diassa halo on selvä. Muunnos digitaaliseen muotoon ei ole koskaan armollinen prosessi diojen himmeille haloille. Kuva Leena Virta.

Neljästä Andien halonäytelmän kuvasta pinotussa keskiarvokuvassa 28° rengas (nuoli) on selvä. Sen näennäisen kirkastumisen yläosassa aiheuttaa toinen halo, pyramidikiteistä muodostuva ylempi 23° parhelia. Kuvat Leena Virta ja Marko Riikonen.

28° rengas lumen pinnalla näkyneessä pyramidihalonäytelmässä. Kuva on keskiarvopino 42 yksittäisestä kuvasta. Kuva Jari Luomanen. 

28° rengas lumen pinnalla näkyneessä pyramidihalonäytelmässä. Kuva on peilattu keskiarvopino 245 yksittäisestä kuvasta. Kyse on samasta halonäytelmästä kuin ylempänä olevassa kuvassa. Kuva Marko Riikonen.

19° lateraalikaari on valonlähteestä hyvin loivasti alaviistoon näkyvä halo. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä halonäytelmässä havaittuja uusia haloja.

19° lateraalikaari oli yhdessä ylemmän 23° parhelian kanssa halonäytelmän huomiotaherättävin halo. Sitä luultiin aluksi 18° parheliaksi, kunnes tajuttiin että kaaret eivät sijaitsekaan suoraan Auringon tasossa, vaan hiukan tämän tason alapuolella. 

19° lateraalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt poikkeukselliset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti hyvin epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä.

19° lateraalikaarta ei ole havaittu uudestaan.

Lascarin halonäytelmän 19° lateraalikaaria luultiin aluksi 18° parhelioiksi. Simulaatioiden perusteella kuvissa on myös 18° parhelia mutta se heikko ei oikein erotu muiden halojen läheisyyden vuoksi. Kuva Leena Virta.

Simulaatiot 19° lateraalikaarista neljälle valolähteen korkeudelle. Mukaan on simuloitu myös horisonttirengas jonka avulla näkee paremmin kuinka paljon 19° sijaitsee valonlähteen tason alapuolella. Kahdessa ylimmässä simulaatiossa näkyy myös kuvan poikki kulkeva horisontin viiva. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

20° lateraalikaari on valonlähteen tasossa näkyvä 18° parhelian kaltainen halo. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä halonäytelmässä havaittuja uusia haloja.

20° lateraalikaari on muutoin identtinen 18° parhelian kanssa, paitsi että se sijaitsee kaksi astetta kauempana Auringosta. Lascarin halonäytelmässä 20° lateraalikaari oli himmeä ja sen erottumista häiritsivät samalla alueella näkyvät muut halot. 

20° lateraalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt poikkeukselliset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti hyvin epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä.

20° lateraalikaari on hyvin epämääräinen valokuvissa, minkä vuoksi sen asemaa ei voi pitää vakiintuneena. On toivottavaa että Lascarin tyyppinen halonäytelmä ilmaantuu taivaalle vielä joskus uudestaan, jolloin ehkä saamme parempia kuvia tästä ilmiöstä.

Lascarin halonäytemässä 20° lateraalikaareksi tulkittava ilmiö on hyvin epämääräinen. Kuva Leena Virta. 

Vasemmalla vahvasti kontrastikäsitelty valokuva Lascarin halonäytelmästä ja oikealla simulaatio haloista. Merkityt halot simulaatiossa ovat 20° lateraalikaari (20ePs), 19° lateraalikaari (19mPls) ja 18° parhelia (18Ps). 20eH on eksoottinen, hyvin himmeä rengas jolle ei ole omaa katagoriaa vielä Taivaanvahdissa. Kuva Leena Virta.  

Ylempi 28° vertikaalikaari on suoraan Auringon yläpuolella näkyvä pitkä värillinen kaari. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä halonäytelmässä havaittuja uusia haloja.

Ylempi 28° vertikaalikaari näkyi tässä yläpilveen muodostuneessa halonäytelmässä 23° parhelian päällä, jota se myös ulkonäöltään ja valonlähteen korkeudesta riippuvalta käyttäytymiseltään muistuttaa.

28° vertikaalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt poikkeukselliset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti hyvin epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä.

Lascarin halojen lisäksi Andien näytelmässä oli myös tavallisia pyramidihaloja. Luultavasti seuraavallakin kerralla ylempi 28° vertikaalikaari tullaan näkemään pyramidihalojen seurassa.

Valokuvissa on mahdollista saada helposti aikaan ylempää 28° vertikaalikaarta muistuttava artefakti. Näin käy jos ylemmän 23° parhelian sisältävän kuvan kontrastia vahvistetaan runsaasti.

Lascarin halonäytelmässä valokuvattiin useita uusia haloja, joista yksi oli 28° vertikaalikaari. Kuvassa näkyvä henkilö tarkkailee halonäytelmää kuperan peilin kautta. Kuva Leena Virta. 

Simulaatiot neljälle valonlähteen korkeudelle ylemmästä ja alemmasta 28° vertikaalikaaresta. Myös 28° rengas on simuloitu, ohut kaareva vaakaviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alempi 28° vertikaalikaari on Auringon yläpuolella näkyvä pitkä, Aurinkoon nähden kovera kaari. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä halonäytelmässä havaittuja uusia haloja.

Alempi 28° vertikaalikaari on muistuttaa ulkonäöltään ja valonlähteen korkeuden mukaiselta käyttäytymiseltään alempaa 23° parheliaa. Lascarin halonäytelmässä nämä halot olivat itse asiassa samaan aikaan taivaalla.  

28° vertikaalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt poikkeukselliset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti hyvin epätodennäköisiä. Voi olla että, vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä.

Andien näytelmässä oli alemman 23° parhelian lisäksi myös muita tavallisia pyramidihaloja. Luultavasti seuraavallakin kerralla alempi 28° vertikaalikaari tullaan näkemään pyramidihalojen seurassa.

Alempi 28° vertikaalikaari Lascarin halonäytelmässä. Sen sisäpuolella on himmeä ja paksu halo, jonka ulompi osa on alempaa 23° parheliaa. Kuva on otettu vinossa, suunta Auringosta suoraan alaspäin on alaoikealle. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot neljälle valonlähteen korkeudelle ylemmästä ja alemmasta 28° vertikaalikaaresta. Myös 28° rengas on simuloitu, ohut kaareva vaakaviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Ylempi 28° lateraalikaari on Auringosta yläviistoon näkyvä pienialainen valoalue. Se on yksi niin sanotuista Lascarin haloista, jotka ovat keskisillä Andeilla vuonna 1997 näkyneessä halonäytelmässä havaittuja uusia haloja.

Ylempi 28° lateraalikaari kuin muutkin Lascarin halot on onnistuttu simuloimaan tietokoneella. Simuloinnissa käytetyt poikkeukselliset pyramidikiteet ovat kuitenkin teoreettisesti hyvin epätodennäköisiä. Voi olla, että vaikka simulaatiot selittävätkin nähdyt halot hyvin, kiteet todellisuudessa poikkeavat jollain tavalla simulaatioissa käytetyistä.

Lascarin halojen lisäksi Andien näytelmässä oli myös tavallisia pyramidihaloja. Luultavasti seuraavallakin kerralla ylempi 28° lateraalikaari tullaan näkemään pyramidihalojen seurassa.

Ylempi 28° lateraalikaari Lascarin halonäytelmässä. Diojen skannauksessa himmeät halot heikkenivät lähes olemattomiin, minkä vuoksi kuvien kontrastia on jouduttu vahvaistaamaan runsaasti. Tässä halojen erottuvuutta on parannettu myös pinoamalla. Ylempänä on keskiarvopino neljästä kuvasta ja alempana tämä on vielä pinottu itsensä kanssa peilikuvana. Kysymysmerkillä merkitty halo olisi Lascarin halojen viimeisimmän teorian mukaan ylempi 13° vertikaalikaari, mutta mittaukset kolmesta diasta sijoittavat sen alemmaksi 11-12 asteen etäisyydelle. Havaintotilanteessa se tuli tulkituksi Moilasen kaarena. Halolla oli selvä V-muoto, joka kalansilmäkuvissa on päässyt häviämään. Kuva Leena Virta.

Simulaatiot ylemmistä ja alemmista 28° lateraalikaarista kahdelle valonlähteen korkeudelle. Myös 28° rengas on simuloitu. Kuvan poikki kulkeva viiva on horisontti. Alempia 28° lateraalikaaria ei varmuudella Lascarin halonäytelmän kuvista löydy. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Aurinkokaari on pitkä valkea kaari, joka risteää itsensä valonlähteessä. Se muodostuu niin sanotussa Parry-asennossa leijailevissa jääkiteissä ja siksi sen kanssa nähdään tavallisesti myös samasta asennosta syntyvä Parryn kaari.

Jääsumuissa on kuitenkin jopa tavallisempaa havaita lyhyet Auringosta ylöspäin nousevat aurinkokaaren pätkät ilman että Parryn kaari olisi halonäytelmässä. Niitä on nähty jopa pelkän auringonpilarin seurassa. Selvästikin tässä on kyse jonkin muun syntymekanismin aiheuttamasta halosta. Mahdollisesti ne ansaitsevan oman nimensä siinä vaihessa kun olemme paremmin selvillä niiden synnystä.

Klassinen, selkeästi Parry-asennosta syntyvä aurinkokaari on yleensä havainnoissa pitkä kaari joka parhaimmillaan muodostaa täyden loopin valonlähteen päällä. Yläpilvissä halo on erittäin harvinainen ja sen voi toivoa näkevänsä vain muutaman kerran vuosisadassa. Lumitykkien muodostamissa jääsumuissa sensijaan Parry-asennon aiheuttama aurinkokaari on nähtävissä huomattavasti useammin. Varsinkin jos näissä jääsumuissa sytyttää pimeällä kirkkaan kohdevalon, klassinen aurinkokaari on joka talvi nähtävissä oleva halo.

Aurinkokaari muodostaa täyden Auringossa risteävän loopin tässä Etelänavalla valokuvatussa halonäytelmässä. Näkyvillä on lukuisia muitakin haloja, joista osa on merkitty kuvaan. Kuva Marko Riikonen.

Jääsumuun syntynyt halonäytelmä aurinkokaarella. Myös monia muita haloja on nähtävissä, osa näistä on merkitty kuvaan. Vaikka tästä kuvasta ei käy ilmi, aurinkokaari teki halonäytelmässä täyden loopin Kuun yläpuolella. Kuva Jari Luomanen.

Simulaatiot aurinkokaaresta (nuoli) neljälle valonlähteen korkeudelle. Kalansilmänäkymä kattaa koko horisontin yläpuolisen taivaan. Apukuviona ovat 22° ja 46° renkaat. Aurinkokaari ei risteä valonlähdettä yli 60° asteen valonlähteen korkeudella. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.  

Ala-aurinkokaari on pitkä valkea kaari, joka yleensä nähdään selvimmin Aurinkoon nähden sivutaivaalla. Teoriassa se muodostaa taivaalle laajan loopin joka risteää itseään horisontin alapuolella ala-auringon kohdalla.

Ala-aurinkokaari syntyy tavallisesti niin sanotuissa pylväsasennossa leijailevista kiteistä. Haloa kannattaa siten alkaa katsella taivaalta jos pylväsasennosta muodostuvat yleisemmät halot, 22° ja 46° sivuavat kaaret ovat hyvin kehittyneitä. Myös horisonttirengas on ala-aurinkokaaren pakollinen seuralainen.

Ala-aurinkokaari muodostuu lisäksi harvinaisemmassa Parry-asennossa leijailevista kiteistä, mutta yleensä Parry-asennon osuus halon on intensiteettistä on merkityksetön.

Ala-aurinkokaari on hyvin harvinainen halo, jonka voi havaita yläpilvissä ehkä viitisen kertaa vuosisadassa. Lumitykityksestä syntyneissä jääsumuissa bongauksen todennäköisyys on selvästi parempi, ehkä noin pari kertaa vuosikymmenessä jääsumuja aktiivisesti etsivälle. Vieläkin useammin sen saa saaliksi jos sytyttää näissä jääsumuissa pimeällä kirkkaan kohdevalon. Tällä tavoin muodotetuissa halonäytelmissä ala-aurinkokaari on nähtävissä jopa joka talvi.

Ala-aurinkokaaren voi nähdä myös auton kuuraisessa tuulilasissa. Parhaiten tällaiset pintahalot saadaan esiin pimeällä käyttämällä valonlähteenä kirkasta taskulamppua.

Halonäytelmä jääsumussa selkeällä ala-aurinkokaarella. Kuva Jari Luomanen.

Tässä jääsumuhalonäytelmässä näkyvä ala-aurinkokaari on epätavallisesti kirkkammillaan Trickerin vasta-aurinkokaarta sivuavassa kohdassa. Normaalisti ala-aurinkokaari heikkenee näkymättömiin sivuamiskohdassa. Selitys ilmiölle löytyy simulaatioiden perusteella erikoisista litistyneen kuusikulmion muotoisista jääkiteistä. Poikkeuksellista on myös se, että nähtävästi jääkiteen Parry-asento on tässä suurimmalta osalta vastuussa niin ala-aurinkokaaren kuin Trickerin intensiteetistä. Kuva Jari Luomanen.

Simulaatiot ala-aurinkokaaresta sekä kaikista muista pylväsasennossa leijailevien jääkiteiden aiheuttamista haloista neljälle valonlähteen korkeudelle. Mukaan on simuloitu myös 120° sivuaurinko. Näkymä kattaa puolet horisontin yläpuolisesta taivaasta, Aurinko on vasemmassa laidassa. Simulaatio-ohjelma HaloPoint. 

Alavasta-aurinkokaari on valonlähdettä vastapäätä näkyvä valkea kaari. Teoriassa se muodostaa taivaalle loopin joka risteää itseään horisontin alapuolella alavasta-aurinkopisteessä, eli havaitsijan pään varjon kohdalla.

Käytännössä halosta havaitaan yleensä vain horisontin yläpuolinen osa. Täydellisestä loopista näkyvillä on valonlähteen korkeudesta riippuen segmentit vain joko loopin laidoilla tai yläosassa.

Alavasta-aurinkokaari syntyy niin sanotussa Parry-asennossa leijailevissa jääkiteissä ja sen esiintymiseen on mahdollisuudet ainoastaan kun taivaalla on muita tästä asennosta syntyviä haloja. Tällaisia haloja ovat Parryn ja Tapen kaaret, sekä aurinkokaari. 

Ei silti kannata pettyä jos tämän halokolmikon seurassa ei näy alavasta-aurinkokaarta - se on niitä huomattavasti harvinaisempi. Alavasta-aurinkokaaresta tunnetaan Suomessa luonnollisilla valonlähteillä vain kolme kiistatonta havaintoa. Kaikki ovat näkyneet jääsumussa.

Muuallakaan maailmalla ei alavasta-aurinkokaarilla ole juhlittu. Sitä on Suomen ulkopuolella valokuvattu vain Etelänavalla ja lisäksi yksi havainto on tehty lentokoneesta käsin.

Alavasta-aurinkokaarta Auringon tai Kuun valaisemalle taivaalle odotellessa voikin helposti vierähtää ihmisikä. Toisin on kuitenkin jääsumuun kirkkaalla lampulla luotujen halonäytelmien suhteen. Lampun valokeilassa alavasta-aurinkokaaren voi tavoittaa laskettelurinteiden lumitykkien muodostamista jääsumuista jopa joka talvi. Halonäytelmän ei tällöin tarvitse olla edes erityisen hyvälaatuinen, kunhan nyt ainakin Parryn kaari on taivaalla.

Jääsumuun muodostuneen halonäytelmän näkymä Aurinkoa vastapäätä. Näkyvillä ovat kaikki niin sanotut kaleidoskooppikaaret, joihin alavasta-aurinkokaaren lisäksi kuuluu Trickerin vasta-aurinkokaari, aurinkokaari ja ala-aurinkokaari. Aurinkokaari on kuvassa hyvin himmeä. Alavasta-aurinkokaari esiintyy tässä matalalle valonlähteelle tyypilliseen tapaansa kahtena segmenttinä. Vertaa tätä alla olevaan samassa jääsumussa, mutta yöllä lampun valossa valokuvattuun halonäytelmään. Kuva Marko Riikonen.

Jääsumuun lampulla luodun halonäytelmän näkymä lamppua vastapäätä. Lamppu on noin viiden asteen korkeudella ja alavasta-aurinkokaari esiintyy tyypilliseen tapaansa kahtena pystynä segmenttinä. Greenlerin diffuusi vasta-aurinkokaari on hyvin selvä. Tränklen diffuusi vasta-aurinkokaari (ei merkitty) sensijaan antaa itsestään vain viitteitä puolivälistä alaspäin kirkastuneen Trickerin vasta-aurinkokaaren muodossa. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot alavasta-aurinkokaaresta, aurinkokaaresta, Trickerin vasta-aurinkokaaresta sekä ala-aurinkokaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Myös horisonttirengas on mukana. Näkymä kattaa 180 astetta horisontin yläpuolista taivasta valonlähdettä vastapäätä. Alavasta-aurinkokaari sivuaa teoriassa aurinkokaarta, Trickerin vasta-aurinkokaari ala-aurinkokaarta. Tätä neljän halon perhettä kutsutaan kaleidokooppikaariksi. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.  

Wegenerin vasta-aurinkokaari on laaja-alainen halo, josta yleensä nähdään vain horisonttirenkaan yläpuolella olevia osia. Se on tavallisesti valkoinen, mutta parhaimmillaan siinä erottuu haaleita spektrin värejä. 

Kuten muutkin vasta-aurinkokaaret, myös Wegener risteää itseään vasta-aurinkopisteessä. Näin ei kuitenkaan luonnossa tavallisesti tapahdu ennenkuin Aurinko on yli 50 asteen korkeudella.

Wegenerin vasta-aurinkokaari syntyy samoissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Jos nämä halot puuttuvat, ei Wegenerin vasta-aurinkokaartakaan synny. Myös horisonttirengas on erottamaton osa Wegenerin sisältäviä halonäytelmiä.

Wegener on mahdollista nähdä yläpilvissä muutaman kerran vuosikymmennessä, mutta se jää helposti huomaamatta pilvikuitujen seasta. Kupera peili, joka tiivistää halot paremmin näkyville, on hyvä olla taskussa kun Wegeneriä alkaa taivaalta etsimään.

Monesti halo löydetään vasta valokuvista. Helpoiten sen saa yläpilvistä esiin jos ottaa halonäytelmästä useita valokuvia peräkkäin jalustalta ja pinoaa ne yhdeksi keskiarvokuvaksi.  

Ehkä paras mahdollisuus Wegenerin vasta-aurinkokaaren näkemiseksi on laskettelurinteiden lumitykityksistä muodostuneessa jääsumussa, varsinkin silloin jos halonäytelmän valonlähteenä on mahdollista käyttää kirkasta kohdevaloa.

Tässä Kuun jääsumuhalonäytelmässä nähtiin erityisen pitkä Wegenerin vasta-aurinkokaari. Horisonttirenkaan yläpuolella se muodostaa täyden loopin ja alapuolellakin ulottuu aina alaprimääriin Tapen kaareen saakka. Kuva Jari Luomanen.

Jääsumuhalonäytelmä Wegenerin vasta-aurinkokaarella. Kuva Olli Sälevä.

Lyhyt Wegenerin vasta-aurinkokaaren pätkä yläpilveen syntyneessä halonäytelmässä. Vaikka halo oli heikosti värillinen, se jäi silti huomaamatta havaintotilanteessa. Kuva Marko Riikonen.

Wegenerin vasta-aurinkokaari näkyy useiden muiden halojen ohella kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lampun korkeus on 5 astetta. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot Wegenerin vasta-aurinkokaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Mukana on myös Wegenerin kanssa aina näkyvät seuraishalot, eli 46° ja 22° sivuavat kaaret sekä horisonttirengas. Wegenerin vasta-aurinkokaari sivuaa teoriassa 22° sivuavaa kaarta sen ylä- ja alaosassa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Trickerin vasta-aurinkokaari on terävä valkoinen kaari joka näkyy valonlähdettä vastapäätä. Halo syntyy yleensä samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Näiden ollessa hyvin kehittyneitä kannattaa tarkistaa onko Trickerin vasta-aurinkokaari taivaalla.

Alle 30 asteen valonlähteen korkeuksilla Trickerin vasta-aurinkokaaren näkymistä sotkee diffuusi vasta-aurinkokaari. Vasta-aurinkokaaren ylemmän haarukan sisäänpäin kaartuminen on kuitenkin varma merkki Trickeristä. Tunnistuksessa voi auttaa myös tieto, että Tricker on verraten terävä kaari kun taas diffuusit vasta-aurinkokaaret ovat sitä mitä nimikin kertoo.

Trickerin vasta-aurinkokaari risteää itsensä teoriassa vasta-aurinkopisteessä alle 30 asteen valonlähteen korkeuksilla. Valonlähteen noustessa tätä korkeammalle näin ei enää tapahdu, vaan halo alkaa ylösalaisen V:n muotoisena kaarena etääntyä vasta-aurinkopisteestä. Teoriassa Tricker sivuaa ala-aurinkokaarta, mutta usein halot himmenevät sivuamiskohdassa näkymättömiin.

Diffuusi ja Trickerin vasta-aurinkokaari syntyvät samassa asennossa leijuvissa kiteissä, mutta silti ne voivat näkyä ilman toisiaan. Simulaatioissa kolmiomainen kide ei tee Trickeriä laisinkaan. Jääkiteen oppikirjamalli, eli säännöllinen kuusikulmio tuottaa molemmat halot selkeinä. Kuusikulmioilla, joiden kaksi vastakkaista pintaa ovat joko muita lyhempiä tai pidempiä, saadaan puolestaan aikaan voimakas Tricker ilman diffuusia vasta-aurinkokaarta. Siinä kun diffuusit esiintyvät usein ilman Trickeriä, ilman diffuuseja esiintyvä Tricker on tiettävästi valokuvattu vain kerran.

Trickerin vasta-aurinkokaaren voi odottaa havaitsevansa yläpilvisellä taivaalla korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Sensijaan jääsumussa halo on nähtävissä huomattavasti useammin jos matkustaa laskettelurinteille, missä lumitykit tuottavat laadukkaita jääsumuja. Parhaiten sen saa näissä jääsumuissa esille käyttämällä valonlähteenä pimeän aikaan kirkasta kohdevaloa.

Trickerin vasta-aurinkokaari jääsumuhalonäytelmässä. Tricker ja ala-aurinkokaari heikkenevät tyypilliseen tyyliinsä kohdassa jossa niiden pitäisi sivuta toisiaan. Kuva Olli Sälevä.

Täysi Trickerin looppi on mahdollista nähdä lähinnä jääsumuun kirkkaalla lampulla luoduissa halonäytelmissä. Tässä se oli erityisen selkeä. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot kaikista niin sanotussa pylväs-asennossa leijailevien kiteiden tuottamista haloista (vasemmalla) sekä pelkästään Trickerin vasta-aurinkokaaresta (oikealla) viidelle valonlähteen korkeudelle. Kide on säännöllinen kuusikulmio. Trickerin vasta-aurinkokaari irtoaa horisonttirenkaasta kun valonlähde nousee yli 30 asteen korkeudelle. Ohut poikkiviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Hastingsin vasta-aurinkokaari on simulaatioissa laaja-alainen halo, josta on toistaiseksi nähty vain horisonttirenkaan yläpuolella olevia osia. Halon muoto on hyvin samankaltainen kuin Wegenerin vasta-aurinkokaarella ja Auringon korkeudesta riippuen se on tämän kanssa joko kokonaan tai osittain päällekkäinen.

Hastingsin vasta-aurinkokaaren kanssa näkyy aina Parryn kaari, halot syntyvät samassa asennossa leijailevista kiteistä. Hastings jakautuu neljään osamuotoon, joista kukin sivuaa teoriassa yhtä neljästä Parryn kaaresta. Näistä vain yläkoveraa Parrya sivuava Hastings on havaittu.

Hastingsin vasta-aurinkokaari on havainnoissa ollut joka kerta hyvin himmeä. Se on onnistuttu valokuvaamaan noin kymmeneen otteeseen, Suomessa ainoastaan kerran. Kaikki tapaukset ovat jääsumusta.

Yläpilvissä Hastings saattaisi olla mahdolista saada valokuviin hyvälaatuisen Parryn sisältävästä halonäytelmästä pinoamalla useita jalustalta perättäin otettuja kuvia yhdeksi keskiarvokuvaksi.

Hastingsin vasta-aurinkokaari Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Tässä halonäytelmässä sen seurana ei ole poikkeuksellisesti Wegenerin vasta-aurinkokaarta. Parryn kaari, joka syntyy samasta jääkiteen asennosta kuin Hastings, onkin paremmin kehittynyt kuin 22° ylläsivuava kaari, joka syntyy samasta asennosta kuin Wegener. Kuva Marko Mikkilä.  

Jääsumuhalonäytelmä, jonka runsaslukuisesta halomuotojen joukosta löytyy myös Hastingsin vasta-aurinkokaari. Se erkanee hyvin himmeänä Wegenerin vasta-aurinkokaaresta Auringon puolella taivasta ja kurottaa kohti Parryn kaarta. Wegener puolestaan jatkuu kohti 22° ylläsivuavaa kaarta. Hastingsin vasta-aurinkokaaret ovat kaikkissa havaituissa tapauksissa olleet kirkkaudeltaan hyvin heikkoja. Kuva Jarmo Moilanen.

Simulaatiot Hastingsin vasta-aurinkokaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Myös Parryn kaaret on simuloitu, 22° rengas on piirretty viivalla. Simulaation valonlähteen korkeudella 75° Hastings olisi täydellisesti päällekkäin Wegenerin vasta-aurinkokaaren kanssa. Simulaation muilla valonlähteen korkeuksilla sen kaareutuminen poikkeaa Wegeneristä osittain. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.  

Diffuusi vasta-aurinkokaari on nimensä mukaisesti diffuusi kaari Aurinkoa vastapäätä. Toki se voi näkyä myös kuun tai lampun valossa. Halo syntyy samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Hyvin kehittyneiden sivuavien kaarten ollessa taivaalla kannattaakin aina tarkistaa onko diffuusi vasta-aurinkokaari taivaalla.

Diffuusi vasta-aurinkokaari on summa useasta eri halosta, joista kaksi kattaa suurimman osan sen intensiteetistä. Nämä ovat Greenlerin ja Tränklen diffuusit vasta-aurinkokaaret. Luonnollisilla valonlähteillä niitä ei yleensä pysty erottamaan toisistaan ja siksi tavallisesti puhutaankin pelkästään diffuusista vasta-aurinkokaaresta. Lisäksi samalla taivaan alueella näkymää voi olla sotkemassa vielä Trickerin vasta-aurinkokaari.

Diffuusi vasta-aurinkokaari on kirkkammillaan kohdissa jossa halo leikkaa itsensä, eli horisontin päällä vasta-aurinkopisteessä ja horisontin alapuolella alavasta-aurinkopisteessä (jälkimmäinen on havaitsijan pään varjon kohta). Joskus näissä kohdissa näkyy selkeä pyöreä valokeskittymä, eli vasta-aurinko tai alavasta-aurinko. Heikosti kehittynyt diffuusi vasta-aurinkokaari saattaa matalalla Auringolla näyttäytyä pelkkänä valkeana pilarina.

Kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä diffuusien vasta-aurinkokaarten anatomia on siinä määrin selkeä, että molemmat halot ovat usein tunnistettavissa. Greenlerin vasta-aurinkokaari on tavallisesti heikompi tai saattaa puutua jopa kokonaan. Tämä johtuu siitä, että lumitykkien synnyttämän jääsumun kiteet ovat usein kolmiomaisia jolloin ne suosivat Tränklen vasta-aurinkokaaren muodostumista. Kun kiteet ovat suurinpiirtein säännöllisiä kuusikulmiota, Greenlerin vasta-aurinkokaari on voimakas.

Diffuusin vasta-aurinkokaaren voi odottaa havaitsevansa yläpilvisellä taivaalla korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Sensijaan jääsumussa halon voi nähdä huomattavasti useammin jos matkustaa laskettelurinteille, missä lumitykit tuottavat laadukkaita jääsumuja. Kirkkaalla kohdevalolla diffuusit vasta-aurinkokaaret muodostuvat jääsumussa suorastaan helposti ja ovat joka talvi korjattavissa olevaa kauraa.       

Diffuusi vasta-aurinkokaari jääsumussa. Kuva Jari Luomanen. 

Tässä kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luodussa halonäytelmässä Greenlerin vasta-aurinkokaari on hyvin selkeä, niinkuin myös Trickerin vasta-aurinkokaaren looppi. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot kaikista niin sanotussa pylväs-asennossa leijailevien kiteiden tuottamista haloista (vasemmalla) sekä pelkästään Trickerin vasta-aurinkokaaresta (oikealla) viidelle valonlähteen korkeudelle. Ohut poikkiviiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Simulaatiot Greenlerin ja Tränklen diffuuseista vasta-aurinkokaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Simulaatio-ohjelma: Halo-Point.

Diffuusi vasta-aurinkokaari on nimensä mukaisesti diffuusi kaari Aurinkoa vastapäätä. Toki se voi näkyä myös kuun tai lampun valossa. Halo syntyy samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin 22° ja 46° sivuavat kaaret. Hyvin kehittyneiden sivuavien kaarten ollessa taivaalla kannattaakin aina tarkistaa onko diffuusi vasta-aurinkokaari taivaalla.

Diffuusi vasta-aurinkokaari on summa useasta eri halosta, joista kaksi kattaa suurimman osan sen intensiteetistä. Nämä ovat Tränklen ja Greenlerin diffuusit vasta-aurinkokaaret.  Luonnollisilla valonlähteillä niitä ei yleensä pysty erottamaan toisistaan ja siksi tavallisesti puhutaankin pelkästään diffuusista vasta-aurinkokaaresta. Lisäksi näkymää voi olla sotkemassa vielä Trickerin vasta-aurinkokaari.

Noin 25 astetta korkeammalla valonlähteellä on kuitenkin mahdollisuus tunnistaa Tränklen vasta-aurinkokaari, sillä Greenlerin kaari ei enää risteä vasta-aurinkopisteessä. Tällöin ainoa merkki Tränklen kaaresta saattaa olla vasta-aurinko, joka matalilla, noin alle 40 asteen valonlähteen korkeuksilla voi olla vain diffusien vasta-aurinkokaarten aiheuttama. Suurilla Auringon korkeuksilla se on puolestaan horisonttirenkaan ja Wegenerin vasta-aurinkokaaren risteämisen tulosta.

Kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä diffuusien vasta-aurinkokaarten anatomia on siinä määrin selkeä, että molemmat halot ovat monesti tunnistettavissa. Yleensä Tränklen vasta-aurinkokaari dominoi, sillä jääsumun kiteet ovat usein kolmiomaisia, mikä on sen näkymiselle edullista, mutta ei Greenlerin vasta-aurinkokaarelle.

Edellä sanottu koski näkymää horisontin päällä. Diffuusit vasta-aurinkokaaret esiintyvät myös horisontin alla. Siellä Tränklen kaari hallitsee näkymää verraten terävällä olemuksellaan, Greenlerin luultavasti ollessa liian diffuusi havaittavaksi. Horisontin alapuolisten osien havaitsemiseksi yksi mahdollisuus on matkustaa yläpilvien päällä lentokonessa. Toinen mahdollisuus on sijoittaa maanpinnalla jääsumussa kirkas kohdevalo horisontin alapuolelle, jolloin näkymä taivaalla vastaa positiivisen valonlähteen korkeuden horisontin alapuolista näkymää.

Diffuusin vasta-aurinkokaaren voi odottaa havaitsevansa yläpilvisellä taivaalla korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Sensijaan lumitykkien muodostamassa jääsumussa halo on nähtävissä huomattavasti useammin. Kirkkaalla kohdevalolla diffuusit vasta-aurinkokaaret muodostuvat jääsumussa suorastaan helposti ja ovat joka talvi korjattavissa olevaa kauraa.      

Diffuusi vasta-aurinkokaari jääsumussa. Kuva Marko Riikonen.

Diffuusin vasta-aurinkokaaren osa horisontissa. Jos Aurinko on ollut kuvaa otettaessa samalla korkeudella kuin ilmiön kirkkain kohta, voi ilmiötä kutsua myös vasta-auringoksi. Kuva Jukka Koivisto.

Kirkkaalla kohdevalolla luodussa halonäytelmässä vasemmassa yläkulmassa erottuvat niin Tränklen kuin Greenlerin vasta-aurinkokaaret. Valokuvan vieressä on ilmiöstä simulaatio kaikilla käytetyssä kiteessä toteutuneilla valonreiteillä. Alla vasemmalla on suodatettu esille pelkästään Tränklen ja oikealla Greenlerin vasta-aurinkokaaren valonsäteet. Valokuvan yläoikeassa kulmassa näkyy kuvan ulkopuolella olevan Kuun muodostama 22° ylläsivuava kaari. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot kaikista niin sanotussa pylväs-asennossa leijailevien kiteiden tuottamista haloista (vasemmalla) sekä pelkästään Trickerin vasta-aurinkokaaresta (oikealla) viidelle valonlähteen korkeudelle. Ohut poikkiviiva on horisontti. Tränklen diffuusi vasta-aurinkokaari leikkaa itsensä niin horisontin päällä vasta-aurinkopisteessä, kuin horisontin alla alavasta-aurinkopisteessä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Simulaatiot Greenlerin ja Tränklen diffuuseista vasta-aurinkokaarista viidelle valonlähteen korkeudelle. Simulaatio-ohjelma: Halo-Point.

Vasta-aurinko on valonlähdeen korkeudella, sitä vastapäätä näkyvä valkea valopallukka. Halo on matalilla, noin alle 40 asteen valonlähteen korkeuksilla osa diffuusia vasta-aurinkokaarta. Suurilla valonlähteen korkeuksilla se on Wegenerin vasta-aurinkokaaren ja horisonttirenkaan risteämisen tulosta.

Vasta-aurinko voidaan raportoida silloin kun vasta-aurinkopisteessä on selkeästi rajautunut kirkkaampi kohta. 120° sivuauringon kaltainen valopallukka on selkeä vasta-aurinko, sensijaan diffuusin vasta-aurinkokaaren pilarimainen osa ei välttämättä herätä mielikuvia vasta-auringosta. Korkealla Auringolla nähtävä Wegenerin ja horisonttirenkaan risteämisen aiheuttama vasta-aurinko on hiukan vaakasuunnassa venähtänyt valokeskittymä.

Pilvikuitujen satunnaiset kirkastumat horisonttirenkaalla saattavat hämäävästi muistuttaa vasta-aurinkoa. Yleensä kuitenkin tällaiset tapaukset karsittavissa pois valokuvia tutkimalla. Valokuvaan voi toisaalta muodostua linssiheijastumasta vasta-aurinko jota ei taivaalla näkynyt. Tämä on mahdollista kun halonäytelmää kuvataan kalansilmälinssillä Aurinkoa peittämättä.

Tilanteet joissa vasta-aurinko saattasi esiintyä ovat vähälukuisia, sillä sekä diffuusi että Wegenerin vasta-aurinkokaari ovat harvinaisia haloja. Historiallisista havainnoista löytyy erikoisia, verraten korkealla valonlähteellä näkyneitä vasta-aurinkoja ilman vasta-aurinkokaaria. Koska tällaisista ei ole valokuvia, niiden täytyy olla äärimmäisen harvinaisia.

Tässä diffuusissa vasta-aurinkokaaressa on selkeä kirkastuma, jot myös vasta-auringoksi voi kutsua. Kuva Alexander Wünsche.

Tämä diffuusin vasta-aurinkokaaren ydinosa on sen verran kompakti, että sitä voi kutsua myös vasta-auringoksi. Kuva Jukka Koivisto.

Wegener-tyypin vaakasuunnassa pidentynyt vasta-aurinko on hyvin selkeä tässä Kuun jääsumuhalonäytelmässä. Kuvaan on merkitty joitakin halonäytelmän lukuisista haloista. Alakovera Parry kirkastaa 22° sivuavaa kaarta klo 4 ja 8 suunnilla. Alaprimaari Tapen kaari puolestaan näkyy jatkeena 46° allasivuavan kaaren yläosassa. Kuva Jari Luomanen.

Alasivuauringot näkyvät horisontin alapuolella ala-auringon molemmin puolin. Näiden värillisten halojen näkymiseksi havaitsijan alapuolella on oltava jääkiteitä. Tällainen tilanne on mahdollinen joko maanpinnalla jääsumussa tai lentokoneessa yläpilvien päällä.

Jääsumussa alasivuaurinkojen voi nähdä kimaltelevan erillisissä kiteissä varjoista lumipenkkaa vasten. Korkealta paikalta katsoessa jääkiteitä voi olla havaitsijan alapuolella niin paljon, että alasivuauringot ilmenevät samanlaisina kiinteinä valoalueina kuten lentokoneestakin.

Jääsumussa kirkkalla lampulla luodussa halonäytelmässä alasivuauringot on mahdollista kääntää siten, että ne näkyvätkin horisontin päällä. Tämä tapahtuu sijoittamalla lamppu horisontin alapuolelle. Koska alasivuauringot aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa leikattavissa kahteen symmetriseen puolisoon, näkymä vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä.

Lentomatkoilla alasivuauringot eivät ole erityisen harvinaisia, mutta ne ovat esiintymiseltaan lyhytaikaisia ja saattavat siksi mennä sivu suun jos ei ole tarkkana. Jääsumussa puolestaan on helppoa unohtaa katsoa maata vasten näkyvää alasivuauringon värillistä kidevälkettä. Jääsumussa alasivuaurinkoihin on periaatteessa aina mahdollisuudet kun normaalit sivuauringot ovat taivaalla, mutta halonäytelmän täytyy olla verraten kirkas.

Alasivuauringot on mahdollista talvella havaita myös jään pinnalla. Tällöin ne syntyvät joko jäälle kasvaneissa kiteissä tai harvemmin jäälle ilmasta laskeutuneissa kiteissä. Niitä voi nähdä myös kuuraisen auton lasi- ja peltipinnoilla.

Kirkas valkoinen ala-aurinko ja sen molemmilla puolilla näkyvät värilliset alasivuauringot lentokoneesta kuvattuna. Halot sijaitsevat aina yhtä paljon horisontin alapuolella kuin Aurinko on horisontin yläpuolella. Kuva Jouni Finnilä.

Alasivuauringot jään pinnalle sataneissa kiteissä. Kuva Ágnes Kiricsi.

Alasivuauringot jään pinnalle kasvaneissa kiteissä. Kuva Jari Piikki.

Kirkkalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä on horisontin alapuoliset halot, alasivuaurinko ja ala-aurinko, saatu kiepsautettua horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alapuolelle. Tavallinen sivuaurinko näkyy horisontin alapuolella lampun tasossa. Kuva Jari Luomanen.

Alasivuauringot auton kuuraisessa tuulilasissa. Sivuaurinkojen läpi kulkee heikko alahorisonttirengas. Valonlähteenä käytetty lamppu on kuvan yläosassa konepellin päällä. Jos valonlähde on tuulilasin toisella puolella, kyse on tavallisista sivuauringoista. Kuva Marko Riikonen.

Alahorisonttirengas on horisontin alapuolinen halo, joka kiertää taivaan ympäri ala-auringon tasossa. Se sijaitsee siis aina yhtä kaukana horisontin alapuolella kuin valonlähde on horisontin yläpuolella.

Perinteiseen tyyliin alahorisonttirengas nähdään lentokoneesta. Halo on kirkkaimmillaan aurinkoa vastapäätä 120° alasivuaurinkojen väliin jäävällä segmentillä. Kaikki lentokoneesta saadut kuvat alahorisonttirenkaasta ovat tältä alueelta. Samalla alueella esiintyy myös pitkulainen Liljequistin alasivuaurinko, joka usein aiheuttaa osaan alahorisonttirengasta enemmän tai vähemmän selkeän kirkkauden lisäyksen.

Maanpinnalta alahorisonttirengas on varsin helppo saada näkyviin silloin kun valonlähteenä käytetään kirkasta lamppua jääsumussa. Tällöin on kuitenkin tehtävä halotaivaankääntötemppu. Tässä lamppu sijoitetaan horisontin alapuolelle, jolloin horisontin alapuoliset halot kiepsahtavat horisontin yläpuolelle.

Alahorisonttirengas syntyy käytännössä vain niin sanotussa laatta-asennossa leijailevissa kiteissä. Samasta asennosta muodostuvat myös alasivuauringot. Sensijaan 22° sivuava kaari ei ole merkki alahorisonttirenkaan näkymisestä, sillä se syntyy niin sanotussa pylväsasennossa leijuvista kiteistä.

Alahorisonttirengas on toisinaan havaittavissa myös kuuraisella auton tuulilasilla. Lisäksi harvinaisissa tapauksissa voi lumen pinnalla pään varjon sivuilla esiintyä lyhyet pätkät alahorisonttirengasta. Tällainen on mahdollista nähdä kun tuuli on painanut juuri sataneita suuria lumitähtiä vaakatasoon. Suomessa runsas lumitähtisade ja riittävän voimakas tuuli ovat harvinainen yhdistelmä, minkä vuosi ilmiö ei ole yleinen. Parhaimmat mahdollisuudet sen näkemiseen lienevät tunturialueilla. Samaan aikaan alahorisonttirenkaan pätkien kanssa näkyy Auringon puolella voimakas pilari. Muualla lumen pinnalla kidevälkkeitä on tällöin hyvin vähän.  

Himmeä lentokoneesta näkynyt alahorisonttirengas. Mukana on myös alavasta-aurinko. Halonäytelmä vilahti ohi 10-15 sekunnissa. Kuva Panu Lahtinen.

Sijoittamalla kirkas lamppu horisontin alapuolelle on horisontin alapuoliset halot saatu käännettyä näkymään horisontin yläpuolelle tässä jääsumuhalonäytelmässä. Alahorisonttirengas on kirkkammillaan valonlähdettä vastapäätä, mutta se jatkuu heikosti kuvan alempaan alasivuaurinkoon saakka. Lamppu on kuvan reunan ulkopuolella oikealla. Näkyvillä on myös niin sanottu zeniittispotti, joka on vain lamppulla nähtävä erikoisuus. Kuva Marko Riikonen. 

Alahorisonttirengas läpäisee alasivuauringot auton tuulilasin kuurassa. Valona on konepellin päähän laitettu led-lamppu. Kyse on alahorisonttirenkaasta koska valo samalla puolella tuulilasia kuin havaitsija. Kuva Marko Riikonen.

Lumitähtien aiheuttama alahorisonttirengas lumen pinnalla ilmenee lyhyinä kidevälkkeen pätkinä pään varjon sivuilla. Ilmiö oli visuaalisesti selkeä, mutta yksittäisessä kuvassa se tuskin näkyy. Niinpä tässä on esitetty kaksi versiota 46 yksittäisestä kuvasta tehdystä maksimipinosta. Jokainen pinoon käytetty kuva on otettu eri kohdasta lumen pintaa. Kuvat Marko Riikonen.

120° alasivuaurinko on horisontin alapuolella näkyvä valkea valopallo, joka sijaitsee horisonttia pitkin mitaten 120 asteen päässä valonlähteestä. Halo on onnistuttu valokuvaamaan vain kerran Auringon valossa lentokoneesta käsin. Kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä 120° alasivuaurinko on saatu valokuvattua pari kertaa.

Näissä havainnoissa tosin lamppu oli sijoitettu horisontin alapuolelle, jolloin halo sijaitsi horisontin päällä. Tällainen halotaivaankääntötemppu on kuitenkin täysin legitiimi: koska 120° alasivuauringot aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa leikattavissa kahteen symmetriseen puolisoon, näkymä horisontin yläpuolella vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä.

Valokuva 120° alasivuauringosta Prahan yllä. Liljequistin alasivuaurinkona merkityn halon pätkän vaihtoehtoinen tulkita saattaisi olla myös alahorisonttirengas. Kuva Tomas Trzicky.

Kirkkaalla lampulla jääsumuun luotu halonäytelmä jossa näkyvät alahorisonttirengas, 120° alasivuauringot ja Liljequistin alasivuauringot. Lamppu on sijoitettu horisontin alapuolelle. Kuvan keskellä on valokeilan jääsumuun projisoima havaitsijan varjo. Kuva Jari Luomanen.

Kirkkaalla lampulla jääsumuun luotu halonäytelmä jossa näkyvät muun muassa 120° alasivuauringot. Lamppu on sijoitettu horisontin alapuolelle, jolloin 120° alasivuauringot esiintyvät horisontin yläpuolella. Sama koskee myös kuvan muita horisontin alapuolisia haloja, Liljequistin alasivuaurinkoa ja nadiirinympäristön Kerniä. Sensijaan tavalliset 120° sivuauringot ja Liljequistin sivuaurinko näkyvät horisontin alapuolella lampun korkeudella. Jälkimmäinen ilmenee hyvin heikkoina valoalueina lumihankea vasten. Kuva Marko Riikonen.

Liljequistin alasivuauringot ovat kaksi pitkulaista valkeaa valoaluetta havaitsijan pään varjon molemmin puolin. Ne siis sijaitsevat horisontin alapuolella valonlähdettä vastapäätä.

Kuten tavalliset valonlähteen tasolla näkyvät Liljequistin sivuauringot, myös Liljequistin alasivuauringot katoavat kun valonlähde nousee yli 32 asteen korkeudelle.

Ongelmana niiden havaitsemissa on sijainti horisontin alapuolella, minkä vuoksi havainto on tehtävä joko lentokoneesta tai maanpinnalta jääsumussa käyttämällä kirkasta lamppua valonlähteenä. Jälkimmäinen menetelmä on varmempi tapa onnistua ilmiön näkemisessä.

Yritettäessä saada Liljequistin alasivuaurinkoa esiin lampulla on se mieluiten sijoitettava horisontin alapuolelle. Tällöin Liljequistin alasivuaurinko kiepsahtaa kirkkaalta lumen pinnalta paremmin havaittavaksi tummalle taivaalle horisontin yläpuolelle, missä on myös enemmän kiteitä.

Tällainen halotaivaankääntötemppu ei muuta halon identiteettiä, sillä Liljequistin alasivuauringon aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa halkaistavissa kahteen symmetriseen puolisoon, jolloin näkymä horisontin yläpuolella vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä.

Eron tekeminen Liljequistin alasivuauringon ja samalla alueella näkyvän alahorisonttirenkaan kanssa ei ole välttämättä aina selvä. Kaikki variaatiot pelkästä tasakirkkautisesta alahorisonttirenkaasta sillä näkyvään hyvin selkeään Liljequistin sivuaurinkoon ovat mahdollisia.

Selväpiirteiset Liljequistin alasivuauringot ovat merkki siitä että jääkiteet ovat muodoltaan hyvin lähellä täydellistä tasasivuista hexagonia. Mitä enemmän kiteiden muoto tästä poikkeaa, sitä huonommin Liljequistin alasivuauringot erottuvat. Sama pätee myös valonlähteen tasossa näkyviin normaaleihin Liljequistin sivuaurinkoihin.

Lentokoneesta käsin Liljequistin alasivuauringosta on saatu puolisen kymmentä valokuvaa.   

Tässä lentokoneesta valokuvatussa halonäytelmässä Liljequistin sivuaurinko ei jätä sijaa tulkinnoille. Halon selvä erottuminen huomattavasti himmeämmästä alahorisonttirenkaasta kertoo siitä, että ilmiön aiheuttaneet laatan muotoiset jääkiteet ovat olleet säännöllisiä kuusikulmiota. Alavasta-auringossa risteävä X-kuvio on simulaatioiden perusteella diffuusin vasta-aurinkokaaren ja alavasta-aurinkokaaren välimuoto. 120° alasivuaurinko on luutavasti ollut taivaalla (katso simulaatio alla), mutta jäänyt juuri ikkunan reunan taa. Kuva Walt Tape.  

Simulaatio laatta-asennossa leijailevien jääkiteiden synnyttämistä haloista horisontin alapuolella valonlähdettä vastapäätä. Valonlähteen korkeus on 20 astetta. Simulaatiossa on käytetty säännöllistä kuusikulmiota, jolla saadaan kaikkein selvimmät Liljequistin alasivuauringot. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.

Liljequistin alasivuauringot (nuoli) kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Halot on kiepautettu horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alle. Niiden alapuolella maanpintaa vasten ovat hyvin heikot normaalit Liljequistin sivuauringot lampun tasossa. Paljalle silmälle Liljequistin alasivuauringot olivat tässä hyvin selkeitä ja kompakteja ja havaitsijat luulivat niitä aluksi 120° alasivuauringoiksi. Kuva Jari Luomanen.

Alavasta-aurinko on havaitsijan pään varjon kohdalla näkyvä valkea valopallukka. Se siis sijaitsee horisontin alapuolella suoraan valonlähdettä vastapäätä. Sijantinta vuoksi halon havaitseminen tulee kyseeseen lähinnä jääkidepilvien yläpuolella lentävästä lentokoneesta, jolloin alavasta-aurinko ympäröi lentokoneen varjoa. Tosin lentokoneen varjo voi projisoitua jääkidepilviin niin kaukana, ettei sitä erota.

Alavasta-aurinko ilmestyy simulaatioihin kahdesta haloja aiheuttavien jääkiteiden leijailuasennosta. Niin sanotun pylväsasennon omaavien kiteiden muodostama alavasta-aurinko on diffuusin vasta-aurinkokaaren risteämiskohdan aiheuttama kirkastuma. Satunnaisessa asennossa leijailevista kiteistä muodostuneena se on puolestaan täysin itsenäinen ilmiö.

Alavasta-auringon havainnoissa kannattaa olla tarkkana. Yksinäinen, ilman muita haloja esiintyvä valopallukka alavasta-aurinkopisteessä ei välttämättä ole alavasta-aurinko, vaan kysessä voi olla pienistä vesipisaroita syntyvä glooria. Normaalisti glooria on helposti tunnistettavissa spektrin värisistä renkaistaan, mutta heikosti kehittyneenä siitä voi näkyä vain ydinpallukka, jolloin sekaannus on mahdollinen.

Saattaa olla että heikosti kehittyneen gloorian ydin ei välttämättä ole vasta-auringon lailla täysin valkoinen, vaan se on hiukan kellertävä. Lisäksi ilmiöstä otettuja valokuvia käsittelemällä paljaalle silmälle näkymättä jääneet gloorian renkaat voivat joskus ilmestyä esille.

Alavasta-aurinko on mahdollista nähdä joskus myös jäänpinnalle kasvaneissa kiteissä.
 

Lentokoneesta valokuvattu alavasta-aurinko (nuoli). Halosta oikealla ja hiukan vasemmalle jatkuu alahorisonttirengas. Halot olivat näkyvillä 10-15 sekuntia. Kuva Panu Lahtinen.

Tässä kuvassa näkyvän valkoisen valopallukan identiteetti ei selvinnyt varmuudella, kyse on joko alavasta-auringosta tai heikosti kehittyneen gloorian ytimestä. Pallukasta vasemmalla jatkuva tumma juova on lentokoneen tiivistymisvanan varjo. Kuva Jari Luomanen.

Tämänkin alavasta-aurinkopisteessä näkyvän valospotin identiteetti jäi epäselväksi. Havaitsijalla oli mahdollisuus liikkua lentokoneen toiselle puolelle ja siellä näkyi haloja, lähinnä huonosti kehittynyt 22° allasivuava kaari. Tämä saattaisi puoltaa alavasta-auringon tulkintaa, mutta toisaalta voi olla että halojen pitää olla hyvin kehittyneitä ennenkuin alavasta-aurinko voi näkyä. Kuva Marko Riikonen.

Pohjois-Ranskasta Helsinkiin saakka lentokoneesta näkyi valkea pallukka, joka tuli tulkituksi pitkään alavasta-aurinkona. Kyse on kuitenkin heikosti kehittyneestä glooriasta ja yhdessä vaiheessa lentoa siinä oli näkyvillä myös heikosti spektriväristä rengasta. On luultavaa ettei todellinen jääkiteistä syntyvä alavasta-aurinko voisi näkyä näin pitkää aikaa lentokoneesta. Glooriasta vasemmalle jatkuu lentokoneen tiivistymisvanan tumma ja kapea varjo. Kuva Marko Riikonen.

Alavasta-aurinko jäänpinnalle kasvaneissa kiteissä. Kuva on otettu jalustalta itse havaitsijan seisoessa sivummalla. Kuva Jari Piikki.

Alazeniitinympäristön kaari on horisontin alapuolinen vastine tavallisesta zeniitinympäristön kaaresta. Tämä värillinen halo sijaitsee taivaanpallolla hyvin matalalla, sananmukaisesti havaitsijan jalkojen juuressa. Halo saartaa taivaanpallon alinta pistettä nadiiria ja sitä voi kutsua myös nadiirinympäristönkaareksi.

Hankalan sijaintinsa vuoksi nadiirinympäristönkaarta ei ole vielä nähty lentokoneesta, sillä pienet ikkunat rajoittavat näkymää. Jääsumussa kirkkaalla lampulla luodussa halonäytelmässä se on kuitenkin saatu esiin halotaivaankääntötempun avulla.

Tässä menetelmässä horisontin alapuoliset halot kiepsautetaan horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alle. Koska ala-zeniitinympäristön kaaren aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa halkaistavissa kahteen symmetriseen puoliskoon, näkymä horisontin yläpuolella vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä.

Alazeniitinympäristön kaari loistaa punaisessa ja sinisessä värissä kirkkalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Yhdessä Alazeniitinympäristön Kernin kaaren kanssa (kaksi samanlaista, mutta himmeämpää kaarta ylempänä kuvasssa) se muodostaa tässä taivaan lakipistettä ympäröivän renkaan. Lamppu on muutaman asteen horisontin alapuolella, sen keila valaisee kuvan ylälaidassa olevia mäntyjä. Ympärillä nousee keltaisia pilareita alueen valoista. Kuva Jukka Ruoskanen.

Alazeniitinympäristön kaari (ala-zyk) kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lamppu on noin 12 astetta horisontin alapuolella kuvan alareunan takana. Alahorisonttirenkaan keskellä oleva pieni tumma piste kuvan yläosassa on kameran jääsumuun projisoitunut varjo. Kuva Marko Riikonen.

Alahorisontinympäristön kaari on värillinen pitkä kaari, joka sijaitsee suoraan Auringon alapuolella. Auringon korkeudesta riippuen se näkyy noin 5 - 30 astetta horisontista alaspäin. Se on siten ihanteellisesti sijoittunut lentokoneesta havaitsemista ajatellen.

Alahorisontinympäristönkaari on kuitenkin vielä havaitsematta. Tämän selittänee sen heiko valovoima. Halo on simulaatioissa huomattavasti samassa jääkidepilvessä näkyvää tavallista horisontinympäristönkaarta himmeämpi.

Tavallisen horisontinympäristönkaaren lailla se voi muodostua vasta suurilla, yli 58 asteen valonlähteen korkeuksilla.

Simulaatiot alahorisontinympäristön kaaresta (ahyk) ja horisontinympäristön kaaresta (hyk) kahdelle valonlähteen korkeudelle. Horisontti on kapea valkea viiva näiden välissä. Jääkideparametreistä riippuu millä valonlähteen korkeudella ilmiö on kirkkammillaan. Tässä käytettyjen säännöllisten kuusikulmioiden pituus-leveyssuhde oli 0,3. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Alazeniitinympäristön Kernin kaari on värillinen halo, joka sijaitsee taivaanpallolla hyvin matalalla, aivan havaitsijan jalkojen juuressa. Se saartaa taivaanpallon alinta pistettä nadiiria ja sitä voi kutsua myös nadiirinympäristön Kernin kaareksi.

Hankalan sijaintinsa vuoksi nadiirinympäristön Kerniä ei ole vielä nähty lentokoneesta, sillä pienet ikkunat rajoittavat näkymää. Jääsumussa kirkkaalla lampulla luoduissa halonäytelmissä se on kuitenkin saatu esiin halotaivaankääntötempun avulla.

Tässä horisontin alapuoliset halot kiepsautetaan horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alle. Koska alazeniitinympäristön Kernin aiheuttavat laattakiteet ovat vaakasuunnassa halkaistavissa kahteen symmetriseen puoliskoon, näkymä horisontin yläpuolella vastaa täydellisesti sitä mitä näkyisi horisontin alapuolella jos valo olisi horisontin päällä.

Alazeniitinympäristön Kernin kaari näkyy hyvin tässä jääsumuhalonäytelmässä, jossa valonlähteenä on kirkas lamppu. Kuvassa on myös lukuisia muita haloja. Sinirengas on kuvan pystysuunnassa halkaiseva kaareva intensiteettiraja. Lamppu on näkymättömissä kuvan oikean laidan takana 12 astetta horisontin alapuolella. Kuva Marko Riikonen.

Kirkkasta lamppua valonlähteenä käyttäen luotu halonäytelmä, jossa näkyvät niin alazeniitinympäristön Kern kuin alazeniitinympäristön kaari. Ympäristön valoista nousee keltaisia pilareita. Kuva Jukka Ruoskanen.

Alahorisontinympäristön Kernin kaari on värillinen, pitkä kaari, joka Auringon korkeudesta riippuen näkyy noin 5 - 30 astetta horisontin alapuolella. Se on siten optimaalisesti sijoittunut lentokoneesta havaitsemista ajatellen.

Alahorisontinympäristön Kern on kuitenkin toistaiseksi vielä havaitsematta. Tämä selittynee sen heikolla valovoimalla.

Alahorisontinympäriston Kern voi näkyä vasta yli 58 asteen valonlähteen korkeudella.

Simulaatoissa halo muodostaa alahorisontinympäristönkaaren kanssa enemmän tai vähemmän yhtenäisen taivaan ympäri kiertävän kaaren. Jos lentokoneen ikkunasta onnistutaan valokuvaamaan pätkä tällaista haloa, Auringon suunta taivaalla olisi tiedettäva jotta voidaan määrittää onko kyseessä alahorisontinympäristön Kern vain alahorisontinympäristönkaari.

Simulaatiot laatta-asennossa leijailevien jääkiteiden aiheuttamista haloista horisontin alapuolella kahdelle valonlähteen korkeudelle. Kalansilmänäkymä kattaa koko horisontin alapuolisen taivaan puolipallon. Simulaatioissa käytetyillä paksuilla laattakiteillä (pituus-leveyssuhde 0.8) alahorisontinympäristön Kernin kaari (ahykk) on alahorisontinympäristön kaarta (ahyk) kirkkampi. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.  

Kovera Schulthessin kaari on simulaatiossa pitkä, sivuaurinkojen ja alasivuaurinkojen kohdan leikkaava valonlähteeseen nähden loivasti kupera kaari. Se on yksi Schulthessin kaaren kolmesta osamuodosta.

Luonnossa halo ei kuitenkaan yleensä ole pitkä, vaan yleensä siitä on esillä varsin mitätön sivuauringosta ylöspäin nouseva pätkä. Maanpinnalta koveraa Schulthessin kaarta on nähty vain jääsumussa. Lentokoneesta on saatu muutamia valokuvia, joissa halo ilmenee lyhyenä ja himmeänä pätkänä alasivuauringon yhteydessä.

Schulthessin kaaren voinee nähdä jääsumussa noin kerran talvessa. Sitä on havaittu myös käyttämällä jääsumussa valonlähteenä kirkasta lamppua. Tällöin kaaret voivat olla hyvin pitkiä, ulottuen jopa 46° renkaan etäisyydelle saakka.

Toistaiseksi halosta on havaittu vain kahta osamuotoa, koveraa ja kuperaa. Yleensä näkyvillä on näistä vain toinen.

Kuperan ja koveran Schulthessin kaaren sisältävä Kuun jääsumuhalonäytelmä. Kuvan kontrastia on vahvistettu runsaasti jotta halot erottuisivat kunnolla. Kuva Jari Luomanen.

Kupera (vasen nuoli) ja kovera (oikea nuoli) Schulthessin kaari kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Kuva Jukka Ruoskanen. Värikäs halo kuvan yläosassa on zeniitinympäristönkaari. Kuva Jukka Ruoskanen.  

Simulaatiot Schulthessin kaarista kolmelle valonlähteen korkeudelle. Osamuodot ovat kupera (ku), kovera (ko) ja terävä (te). Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Schulthessin kaarten teoriassa on vielä tarkentamisen varaa, sillä simulaatioissa näkyville tulee  kaikki osamuodot, mutta luonnossa havaitaan tavallisesti vain yksi. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja halon sivuaurinkojen yläpuolella näkyvän osan valonreitti. Schulthessin kaari syntyy ohuissa kiteissä jotka leijailevat niin sanotussa laatta-Lowitz -asennossa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Kupera Schulthessin kaari on simulaatiossa pitkä, sivuaurinkojen ja alasivuaurinkojen kohdan leikkaava valonlähteeseen nähden loivasti kupera kaari. Se on yksi Schulthessin kaaren kolmesta osamuodosta.

Luonnossa halo ei kuitenkaan yleensä ole pitkä, vaan tavallisesti siitä on esillä varsin mitätön sivuauringosta ylöspäin nouseva pätkä. Maanpinnalta kuperaa Schulthessin kaarta on nähty vain jääsumussa. Lentokoneesta on saatu muutamia valokuvia, joissa se ilmenee lyhyenä ja himmeänä pätkänä alasivuauringon yhteydessä.

Schulthessin kaaren voinee nähdä jääsumussa noin kerran talvessa. Sitä on havaittu myös käyttämällä jääsumussa valonlähteenä kirkasta lamppua. Tällöin kaaret voivat olla hyvin pitkiä, ulottuen jopa 46° renkaan etäisyydelle saakka.

Toistaiseksi halosta on havaittu vain kahta osamuotoa, kuperaa ja koveraa. Yleensä näkyvillä on näistä vain toinen. 

Kuperan ja koveran Schulthessin kaaren sisältävä Kuun halonäytelmä. Kuvan kontrastia on vahvistettu runsaasti jotta halot erottuisivat kunnolla. Kuva Jari Luomanen.

Halonäytelmä jossa Schulthessin kaarista näkyvillä on pelkästään kupera osamuoto (nuoli). Merkille pantavaa on että sivuauringot ovat heikkoja. Normaalisti Schulthessin kaaret näkyvät kirkkaiden sivuaurinkojen seurassa. Kuvan halonäytelmässä sivuaurinkojen esiintymisen on jopa kokonaan kyseenalaistettavissa, sillä niissä ei ole lainkaan ulottuvuutta vaakatasossa. Kuva Walt Tape. 

Kirkkaista sivuauringoista nousee pilari joka jakautuu kahdeksi kaareksi. Toinen on 22° rengasta (22°r), toinen Schulthessin kaarta (sch). Näin lyhyestä pätkästä on hankala sanoa onko kyse Schulthessin kaaren kuperasta vai koverasta osamuodosta. Kuva Kia Komulainen.  

Simulaatiot Schulthessin kaarista kolmelle valonlähteen korkeudelle. Osamuodot ovat kupera (ku), kovera (ko) ja terävä (te). Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Schulthessin kaarten teoriassa on vielä tarkentamisen varaa, sillä simulaatioissa näkyville tulee aina kaikki osamuodot, mutta luonnossa havaitaan tavallisesti vain yksi. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja halon sivuaurinkojen yläpuolella näkyvän osan valonreitti. Schulthessin kaari syntyy ohuissa kiteissä jotka leijailevat niin sanotussa laatta-Lowitz -asennossa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. 

Terävä Schulthessin kaari on alasivuaurinkojen kohdalla näkyvä, ala-aurinkoon nähden terävän kupera kaari. Toisin kuin kaksi muuta Schulthessin kaaren osamuotoa, se on vielä havaitsematta.

Halon esiintyminen pääasiassa horisontin alla yhdistettynä Schulthessin kaarten harvinaisuuteen epäilemättä selittää paljolti valokuvien puuttumista. Silti on omituista ettei siitä ole nähty mitään merkkejä niissä harvoissa lentokoneesta otetuissa kuvissa, missä halon kaksi muuta osamuotoa ovat näkyvillä.

Niinikään erikoista on sen esiintymättömyys kirkkaalla lampulla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä, sillä niissä halojen erottuvuus on paljon parempi kuin Auringon tai Kuun valossa.

Kun tähän vielä lisätään se, että kahdesta muusta Schulthessin kaaren osamuodosta - eli kuperasta ja koverasta - on yleensä taivaalla näkyvillä vain toinen samalla kun simulaatioihin tulee aina molemmat, on selvää, että Schulthessin kaarten teoriassa on tarkentamisen varaa.

Simulaatiot Schulthessin kaarista kolmelle valonlähteen korkeudelle. Osamuodot ovat kupera (ku), kovera (ko) ja terävä (te). Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide ja terävän Schulthessin kaaren valonreitti. Kiteen särmien kohdalla oleva viivat kuvaavat akselia jonka suhteen Schulthessin kaaret aiheuttava jääkide heilahtelee. Kyse on niin sanotusta laatta-Lowitz -asennosta. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Ellipsihalot ovat elliptisiä renkaita tai niiden osia, jotka näkyvät hyvin lähellä valonlähdettä. Päivätaivaalla ne jäävät helposti huomaamatta Aurigon häikäisyn vuoksi, yöllä Kuun ympärillä ne sattuvat helpommin silmään.

Ellipsihalot ovat yleensä valkoisia, joskus niissä voi olla spektrin värejä. Näkyvillä saattaa olla useita ellipsejä yhtäaikaa, mutta tavallisesti havaittavissa on selkeästi vain yksi ellipsi.

Ellipsihalot syntyvät matalista, alijäähtyneitä vesipisaroita sisältävistä pilvistä satavista jääkiteistä. Yleensä emäpilvi on Altocumulus, talvisin myös Stratocumulus tai Stratus. Talvella kiteet satavat usein maanpinalle saakka, jolloin ilmiötä voi pitää myös jääsumussa syntyneenä, varsinkin jos emäpilvi on muuttunut kokonaan jääkiteiksi.

Ellipsihaloja aiheuttavat jääkiteet syntyvät olosuhteissa joissa lämpötila on noin -15° C tuntumassa. Talvella lämpötila maanpinnalla on ellipsihalojen aikaan tavallisesti näissä lukemissa. Muutamia satoja metrejä ylempänä, missä kiteet ovat muodostuneet, lämpötila voi tietenkin poiketa maanpinnan lukemista, mutta oletettavasti useimmissa tapauksissa eroa ei juurikaan ole.

Ellipsihalot ovat hyvin suurilla valonlähteen korkeuksilla renkaan muotoisia. Suomessa Kuu tai Aurinko ei nouse niin korkealle että ne voivat näkyä täysin pyöreinä ja muuallakin valokuvia tällaisista on saatu hyvin vähän.

Ellipsihalojen kanssa ei näy pilaria lukuunottamatta muita haloja, tai jos näkyy, ne ovat muodostuneet eri pilvessä.

Tavanomainen ellipsihalojen esiintymä on lyhytaikainen, usein alle minuutin, tai korkeintaan muutamia minuutteja. Valokuvien ottamisessa ei siis kannata tuhlata aikaa paikan etsimiseen.

Valonlähdettä läheisen sijaintinsa ja lyhytaikaisen esiintymisensä vuoksi monet ellipsihalojen näytelmät jäävät epäilemättä huomaamatta. Mahdollisuudet niiden näkemiseen kasvavat jos tarkkailee edellä mainittujen pilvien muuttumista jääkiteiksi. Suurimmassa osassa näin syntyneita jääkidepilviä ei ellipsihaloa kuitenkaan ole, mutta lopulta aina onnistaa.

Aurinkolasit tai jopa kahdet sellaiset päällekkäin on hyvä olla yritettäessä nähdä ellipsihaloja Auringon valossa, sillä toisinaan kidepilven taustahohde on niin voimakas ettei ellipsiä pysty erottamaan paljain silmin. Ainakin kerran ellipsihalo on tällaisessa tilanteessa todettu ottamalla sokkona valokuva Auringon suuntaan. Pokkareiden rajoittuneiden kuvausominaisuuksien vuoksi kovan taustahehkun tilanteessa kuva voi ylivalottua niin että ellipsi hukkuu sen alle.   

Jos taivasta pitää tiiviisti silmällä ellipsihalojen varalta, niitä voinee havaita keskimäärin noin kerran vuodessa.   

Altocumulus-pilven jääkiteiksi muuttuneessa osassa näkyy ellipsihalo (nuoli). Ellipsihalon alapuolella, itse Altocumuluksessa on vesipisaroista muodostunut punainen kehä. Kuva Panu Lahtinen.  

Ellipsihalo kuun valossa. Kuva Jari Luomanen.

Pilvikuitujen epätasaisuuksien rikkoma ellipsihalo. Kuvan yläosassa näkyy Altocumulus-pilveä, josta ellipsin aiheuttanut jääkidepilvi syntyi. Kuva Marko Riikonen.

Ellipsihalo jääsumussa. Kuva Eetu Saarti.

Bottlingerin rengas on pieni ellipsin muotoinen rengas ala-auringon ympärillä. Harvoin näkyvillä on toinenkin rengas.

Bottlingerin rengas on muodoltaan sitä elliptisempi mitä matalammalla Aurinko on ja Auringon ollessa aivan horisontin tuntumassa sitä saattaa olla hankalaa erottaa ala-auringosta. Hyvin suurilla Auringon korkeuksilla se on täysin pyöreä.

Bottlinger syntyy alijäähtyneitä vesipisaroita sisältävistä pilvistä satavista jääkiteistä. Tällaisia Bottlingerin renkaille sopivia pilviä ovat Altocumulus, Stratocumulus ja Stratus.

Koska Bottlingerin rengas näkyy horisontin alapuolella, havainto tehdään yleensä lentokoneesta. Haloa saaliikseen haluava pitää tarkasti silmällä ala-aurinkoa, jonka näkyminen luultavasti aina edeltää Bottlingerin ilmestymistä.

Mahdollisuus havaintoon on kuitenkin vain silloin, kun ala-aurinko on muodostunut edellä mainituista matalista vesipilvistä syntyneeseen jääkidepilveen. Yläpilvien ala-aurinkojen ympärillä ei Bottlingeria näy. Eikä myöskään matalammissa jääkidepilvissä, jos niissä on näkyvillä tavanomaisia haloja.

Sopivia kiteitä sisältävät pilven alueet ovat tavallisesti sen verran pienialaisia, että halo vilahtaa sekunneissa ohi. Kameran on siis hyvä olla esillä jo valmiiksi jos on epäilystä Bottlingerin renkaan suhteen.

Bottlingerin renkaista on lentokoneesta otettu tusinan verran kuvia kautta aikojen. Sen havaitseminen tällä tavoin voikin tuntua varsin kaukaiselta mahdollisuudelta.

Onneksi kuitenkin Bottlingerin rengas on nähtävissä myös maanpinnalta jääsumussa. Se on havaittu kirkkailla ulkovaloilla pilarin molemmin puolin nousevana jyrkkänä ja terävänä V-kuviona. Halo on siis näin syntyneenä hyvin erinäköinen kuin perinteinen Auringon valossa ala-auringon ympärillä esiintyvä elliptinen rengas. Tämä johtuu ulkovalojen hajavaloluonteesta.

Ulkonäöltään perinteisempi Bottlingerin rengas pitäisi olla mahdollista tuottaa jääsumussa kirkkaan, valokeilaltaan kapean lampun avulla. Lamppu sijoitetaan horisontin alapuolelle, jolloin ala-aurinko, sekä sen mukana mahdollisesti näkyvä Bottlinger kiepsahtaa taivaalle horisontin päälle.

Simulaatioiden ja syntyolosuhteiden perusteella on hyvin todennäköistä että Bottlingerin renkaat ja ellipsihalot muodostuvat samoista kiteistä. Täysin samanaikaista havaintoa niistä ei ole, mutta eräässä tapauksessa lentomatkan loppuvaiheessa oli nähty Bottlingerin rengas ja pian lentokoneen laskeuduttua samassa pilvessä ellipsihalo.

Lentokoneesta valokuvattu Bottlingerin rengas (nuoli) ympäröi ala-aurinkoa. Kuva Nicolas Lefaudeux.

Heikko Bottlingerin rengas (nuoli) ympäröi ala-aurinkoa. Halo muodostui lentokoneen yläpuolella olevasta Altocumulus-pilvestä sataviin jääkiteisiin. Ilmiö oli näkyvillä useita minuutteja. Kun lentokone pian laskeutui ja Bottlingerin synnyttänyt pilvi saapui taivaalle, siinä näkyi ellipsihalo. Kuva Marko Riikonen.  

Kolmihaarainen valohaarukka nousee teollisuusalueen kirkaasta lampusta. Haarukan keskimmäinen piikki on pilari, ulommat ovat Bottlingerin rengasta. Tunteja kestänyt halonäytelmä syntyi noin -15° C pakkasella jääkiteiksi muuttuvaan sumupilven alaosaan. Bottlingerin sisältäneen jääsumun ydinalue pysyi hämmästyttävällä tavalla paikoillaan noin parin sadan metrin laajuisella alueella. Kuva Jari Luomanen.   

Pilareita ja Bottlingerin renkaita teollisuusalueen valoissa. Tämä ja ylempi kuva ovat samaa halonäytelmää. Kuva Jari Luomanen.

Moilasen kaari on verraten terävä V-muotoinen halo suoraan valonlähteen yläpuolella. Sen etäisyys valonlähteestä kasvaa valonlähteen korkeuden noustessa. Valonlähteen ollessa horisontissa Moilasen kaari on 11 asteen etäisyydellä siitä.

Moilasen kaaressa näkyy parhaimmillaan spektrin värejä. Himmeänä se on valkea ja kiinteän kaaren sijasta saattaa näkyä pelkästä kidevälkkeestä muodostuneena. Moilasen kaarella ei ole havaittu alempaa osamuotoa.

Moilasen kaarta on nähty vain jääsumussa. Muutamaa epävarmaa poikkeusta lukuunottamatta nämä jääsumut ovat syntyneet ihmistoiminnan sivutuotteena, pääasiassa tykkilumetuksesta mutta myös tehtaiden sekä voimaloiden savuista. Esimerkiksi Etelämantereen halonäytelmistä otetuissa valokuvissa Moilasen kaarta ei näy lukuunottamatta niitä tapauksia, joissa jääsumu on muodostunut nousukiidossa olevan lentokoneen tiivistymisvanaan.

Moilasen kaaren synty on vielä osin mysteeri. Halon aiheuttavaa rakennetta jääkiteessä ei ole pystytty tunnistamaan kidenäytteistä. Sen verran kuitenkin tiedetään, että jääkiteen pinnat, joiden läpi Moilasen kaaren aiheuttava valo kulkee, ovat 34 asteeen kulmassa toisiinsa nähden ja kide on sellaisessa asennossa, että kulman huippu osoittaa suoraan ylöspäin.

Lumitykkien naapurustossa asuva näkee Moilasen kaaren ehkä puolen kymmentä kertaa talven aikana.

Moilasen kaari näkyy huomiota herättävänä V-kuviona Auringon ja 22° ylläsivuavan kaaren puolivälissä. Kuva Marita Heikkala.

Moilasen kaaresta on valokuvia lähinnä matalta Auringolta, jolloin se on minimietäisyydellään, eli 11 astetta Auringon yläpuolella. Tässä halonäytelmässä Kuu on jo sen verran korkealla, että Moilasen kaari on minimietäisyyttään selvästi kauempana. Halo on hyvin heikko, sen alapuolella on vähän kirkkaampi Mikkilän kaari, joka tämänhetkisen teoreettisen ymmäryksen mukaan sijaitsee aina 11 astetta valonlähteen päällä. Kuva Jari Luomanen.     

Simulaatiot Moilasen kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Moilasen kaari etääntyy valonlähteestä sen korkeuden noustessa. Samalla se myös himmenee. Nähtävästi suurin valonlähteen korkeus jolla Moilasen kaari on valokuvattu on 27 astetta. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

44° sivuauringot sijaitsevat kaksi kertaa kauempana auringosta kuin tavalliset sivuauringot. Niiden syntytapa on poikkeuksellinen - ne ovat sivuaurinkojen sivuaurinkoja. Siksi 44° sivuauringot voivat näkyä vain kun tavalliset sivuauringot ovat erittäin kirkkaat. Usein kuitenkin häikäisevän kirkkaat sivuauringot vangitsevat katsojien huomion siinä määrin ettei kauempana näkyviä himmeitä 44° sivuaurinkoja huomata.   

44° sivuaurinkoa on tavattu vain jääsumussa. Jotta 44° sivuaurinko voisi syntyä, jääsumun on nähtävästikin oltava varsin laaja-alainen. Halo muodostuu myös sitä helpommin mitä matalammalla aurinko on. Tällöin valonsäteet kulkevat pidemmän matkan jääkidepilvessä, mikä edelleen kasvattaa todennäköisyyttä sille että sivuaurinko ehtii synnyttää oman sivuaurinkonsa.

44° sivuaurinkoa havaitaan maailmalla vuosittain, Suomessa siitä tunnetaan puolen kymmentä havaintoa.

Erittäin kirkas sivuaurinko on synnyttänyt oman sivuaurinkonsa eli 44° sivuauringon (kuvan keskellä). Kuva Heikki Mahlamäki.

Himmeä 44° sivuaurinko on merkitty kuvaan nuolella. Kuva Olli Sälevä.

44° sivuaurinko on merkitty kuvaan nuolella. Kuva Marko Mikkilä.

Kernin kaari on zeniitinympäristön kaaren ympyräksi täydentävä himmeä ja värillinen halo. Se ei ole tasakirkkautinen, vaan siinä on kaksi kirkkaampaa kohtaa.

Auringon valossa Kern on onnistuttu tähän mennessä kuvaamaan vain kerran. Tässä Sotkamossa havaitussa halonäytelmässä Kernin kaarta ei nähty havaintotilanteessa, se huomattiin vasta kun useita halonäytelmästä otettuja kuvia pinottiin tietokoneella yhdeksi keskiarvokuvaksi. Yksittäisissä kuvissa halon näkyminen on tulkinnanvaraista.

Sotkamon tapauksen jälkeen Kernin kaari on saatu valokuvattua myös käyttämällä valonlähteenä kirkasta kohdevaloa jääsumussa.

Täyden ympyrän muotoisista zeniitinympäristön kaarista löytyy vanhoja havaintoja, mutta näistä vain muutama vaikuttaa sellaiselta, jossa Kernin kaari olisi oikeasti saattanut olla näkyvillä. Odotamme yhä halonäytelmää, jossa paljain silmin näkyvä Kernin kaari saadaan myös valokuvattua. Tällaisen tapauksen dokumentointi saattaa olla paljolti asiaan vihkyityneiden harrastajien heiniä, sillä Kernin kaaren selkein osa sijaitsee korkealla taivaalla juuri sellaisella alueella, jonne katse ei helposti hakeudu.

Kernin kaari syntyy samassa asennossa leijailevissa kiteissä kuin sivuaurinko ja zeniitinympäristön kaari. Sitä kannattaa yrittää nähdä kun nämä halot ovat erityisen näyttäviä. Kupera peili, joka tiivistää halot paremmin näkyville, on merkittävä apu himmeiden halojen havaitsemisessa. Simulaatioissa Kernin kaari tulee sitä paremmin esiin mitä matalammalla Aurinko on.  

Kernin kaari jääsumuun syntyneessä halonäytelmässä. Kuva on keskiarvopino 30:stä yksittäisestä kuvasta. Halonäytelmässä oli myös 44° sivuauringot, joskaan tässä ne eivät erotu. Kuva Marko Mikkilä.

Tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä näkyy hyvin heikosti osa Kernin kaarta. Halo on päällekkäin valkean aurinkokaaren kanssa, mutta erottuu siitä heikolla värityksellään. Alavasta-aurinkokaaren ja aurinkokaaren välissä kuvan poikki kulkeva intensiteettiraja on sinirengas. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot Kernin kaaresta ja zeniitinympäristön kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Halo heikkenee valonlähteen korkeuden kasvaessa. Simulaatiossa on käytetty säännöllisen kuusikulmion muotoisia laattakiteitä, joiden pituus-leveyssuhde on 0.5. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Heijastus-ala-aurinko on Auringon kohdalla sijaitseva valoläikkä tai pilari. Se on mahdollista nähdä kun Auringon valo heijastuu veden pinnasta Aurinkoa peittävän paksun, jääkiteitä satavan pilven alaosaan. Havainnoissa tämä pilvi on ollut Stratocumulusta.

Pilvessä täytyy olla Auringon alapuolella aukkoja joista Auringon valo pääsee osumaan veden pintaan. Veden on oltava verraten tyyni jotta heijastus olisi riittävän pistemäinen heijastus-ala-auringon synnylle.

Heijastusala-auringosta tiedetään vain viisi valokuvattua tapausta. Näistä kolme on saatu Suomesta.

Heijastus-ala-aurinko on siitä poikkeuksellinen halo, ettei sen näkyessä koskaan Aurinko paista. Paras paikka halon havaitsemiseksi olisi pieni sisäveden saari, jonka ympärillä on muutama kymmenen kilometriä vettä joka suuntaan. 

Heijastus-ala-auringon pystysuunnassa venynyt valospotti näkyy Stratocumuluksen alaosaa vasten. Halon kohdalla pilven takana on Aurinko. Kuva Jenni-Elina Holopainen. 

Ounasvaaran kaari on korkealla valonlähteen yläpuolella näkyvä värillinen halo. Sen sirppimäiset kaaret sivuavat teoriassa 46° ylläsivuavaa kaarta. Käytännössä Ounasvaaran kaari on nähty myös ilman tätä.

Ounasvaaran kaari on valokuvattu muutaman kerran halonäytelmissä, jotka luotiin kirkkaalla lampulla jääsumuun. Halo on ollut kaikissa tapauksissa hyvin himmeä, mikä ei lupaile hyvää mahdollisuuksille havaita sitä Auringon valossa. Sen havaitsemista voi myös häiritä samalla taivaan alueella esiintyvä zeniitinympäristön kaari.

Ounasvaaran kaari muodostuu niin sanotussa Parry-asennossa leijailevissa kiteissä. Taivaalla sen kanssa täytyy olla näkyvillä muita samasta asennosta syntyviä haloja, kuten Parryn ja Tapen kaaret. Paras kiteen muoto Ounasvaaran kaaren valonreitin toteutumiselle on kolmio. Tykkilumetuksesta syntyvissä jääsumuissa kolmiomainen kidemuoto on usein runsaasti edustettuna.

Tässä esitelty Ounasvaaran kaari on itse asiassa vain yksi Ounasvaaran kaaren kaikkinensa 12 osamuodosta. Mahdollisuudet minkä tahansa muun osamuodon havaitsemiseen lampun valossa ovat varsin olemattomat.

Tämä kirkkalla lampulla jääsumuun luotu halonäytelmä sisältää useiden muiden halojen ohella myös himmeän Ounasvaaran kaaren. Lamppu on viisi astetta horisontin päällä. Kuva Marko Riikonen.  

Simulaatiot Ounasvaaran kaaren sirpeistä viidelle valonlähteen korkeudelle, joista yksi on negatiivinen. Oikeassa alakulmassa on simulaatioissa käytetty kide sekä halon valonretti. Viivalla on piirretty 22° ja 46° renkaat. Zeniitinympäristön kaaren ja 46° ylläsivuava kaaren lailla Ounasvaaran kaari katoaa kun valonlähde nousee yli 32 asteen korkeudelle. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. 

Riikosen kaari on 46° sivuavien kaarten himmeä jatke. Toistaiseksi ainoassa Riikosen kaaresta tehdyssä havainnossa näkyi 46° ylläsivuaan kaareen liittyvä ylläsivuava Riikosen kaari. Yhdessä nämä muodostavat laajan Aurinkoa ja ala-aurinkoa ympäröivän ovaalin.

Kun valonlähdettä nostetaan simulaatioissa horisontista ylöspäin, ovaali on aluksi pelkkää 46° ylläsivuaa kaarta, mutta vähitellen Riikosen kaaren osuus ovaalista kasvaa suuremmaksi kuin 46° ylläsivuavan. Molemmat halot katovat valonlähteen nousessa yli 32 asteen korkeudelle.

Riikosen kaari on valokuvattu kerran halonäytelmässä jossa valonlähteenä oli kirkas lamppu. Halo käännettiin horisontin alapuolelta helpommin havaittavaksi horisontin päälle sijoittamalla lamppu horisontin alapuolelle.

Riikosen kaaren havaitseminen luonnollisilla valonlähteillä lienee hyvin vaikeaa ilmiön himmeyden vuoksi. Yläpilvissä sitä on turha yrittää nähdä muun muassa siksi, että se vaatii muodostuakseen kolmiomaisia kiteitä, jotka yläpilvissä vaikuttavat olevan harvinaisia.

Sensijaan tykkilumien muodostamissa jääsumuissa kolmiomainen kidemuoto on yleinen. Ajatus ei liene kovinkaan realistinen, mutta ehkäpä jossakin erityisen laadukkaassa halonäytelmässä, missä Kuu tai Aurinko on yli 20 asteen korkeudella, 46° ylläsivuava kaari jatkuu tavanomaista pidemmälle alas horisonttiin merkkinä Riikosen kaaresta. 

Riikosen kaarta kannattaa yrittää lampulla jääsumussa silloin kun samassa asennossa leijailevista jääkiteistä syntyvät 22° ja 46° sivuavat kaaret ovat hyvin kehittyneitä. Tämä ei kuitenkaan ole tae Riikosen kaaren näkymiselle, sillä sivuavat kaaret voivat olla myös säännöllisissä kuusikulmioissa muodostuneita.

Riikosen kaaren toinen osamuoto, allasivuava Riikosen kaari toimii jatkeena 46° alasivuavalle kaarelle. Se on vielä havaitsematta.

Riikosen kaari näkyy heikosti kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Lamppu oli 12 astetta horisontin alapuolella kuvan vasemman reunan takana. Kolmiomainen tumma alue kuvan oikeassa laidassa on kuvaajan varjo. Alla on simulaatio halonäytelmästä. Kuva Marko Riikonen. 

Simulaatiot Riikosen kaarista (sininen), 46° sivuavista kaarista (punainen) ja 22° sivuavista kaarista (vihreä) kuudelle valonlähteen korkeudelle. Simulaatiot esittävät 180 astetta kattavan kalansilmänäkymän, vaakaviiva keskellä on horisontti. Merkinnät "yllä" ja "alla" viittaavat yllä- ja allasivuaviin Riikosen kaaren osamuotoihin. Horisontin alapuolelle sijoitetun lampun näkymä saadaan kääntämällä simulaatiot ylösalaisin. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Diffuusi alavastarengas on paksu ja diffuusi rengas noin 22° asteen etäisyydellä alavasta-aurinkopisteestä, eli kohdasta jossa havaitsijan pään varjo on. Se on saatu valokuvattua kerran kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä.

Kuten 22° ja 46° renkaat, myös diffuusi alavastarengas syntyy satunnaisissa asennoissa leijailevissa jääkiteissä. Halo on simulaatioissa selvin silloin kun jääkiteet ovat säännöllisiä kuusikulmioita.

Diffuusin alavasta-renkaan valonretti jääkiteessä on sellainen, että sen synnyttävät kiteet suosivat myös 46° renkaan muodostumista. Niinpä diffuusin alavastarenkaan mahdollisuus kannattaa muistaa kun 46° rengas on erityisen selkeä.

Diffuusi alavastarengas on sen verran himmeä ja sijainniltaan hankalassa paikassa, että luonnollisilla valolähteillä sitä tuskin tullaan havaitsemaan.

Diffuusi alavasta-rengas näkyy heikosti tässä kirkkaalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Alla olevaan simulaatioon on sen lisäksi merkitty muitakin kuvassa esiintyviä haloja. Kuvan kontrastia on vahvistettu runsaasti jotta diffuusi alavastarengas näkysi kunnolla. Lamppu on kuvan vasemman reunan ulkopuolella, noin 12 astetta horisontin alapuolella. Kuva Marko Riikonen.  

Simulaatio valonlähdettä vastapäätä satunnaisessa asennossa leijailevilla säännöllisen kuusikulmion muotoisilla kiteillä. Diffuusi alavastarengas on alavasta-aurinkoa (kirkas piste) noin 22 asteen etäisyydellä ympäröivä rengas. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Heijastuneet Parryn kaaret ovat ala-auringon ympärille ryhmittyneitä tavallisten Parryn kaarten osamuotojen ylösalaisia kopioita. Vain yksi heijastuneen Parryn kaaren osamuoto on havaittu, heijastunut alakupera Parryn kaari. Se on ylösalainen versio alakuperasta Parryn kaaresta.

Heijastunut alakupera Parryn kaari esiintyy horisontin päällä kun Aurinko on matalammalla kuin 22 astetta. Auringon yläpuolella se näkyy kun Aurinko on matalammalla kuin 11 astetta.

Heijastunut alakupera Parryn kaari on valokuvattu vain kerran jääsumussa. Simulaatioiden perusteella ilmiön aiheuttaneet jääkiteet olivat hyvin litteitä, niin sanottuja tabulaarisia kiteitä. Tällaisten kiteiden esiintyminen jääsumussa suurina määrinä on nähtävästikin hyvin poikkeuksellista, mikä selittää heijastuneen Parryn kaaren harvinaisuuden.

Noin viiden asteen Auringon korkeudella heijastunut Parryn kaari ja Moilasen kaari ovat yhtä kaukana Auringosta. Niiden muoto kuitenkin poikkeaa toisistaan, heijastuneen Parryn V:n ollessa terävämpi.

Kolme muuta heijastuneen Parryn kaaren osamuotoa ovat kaikilla Auringon korkeuksilla horisontin alla, minkä vuoksi ne ovat huomattavasti hankalammin havaittavissa.

Jääsumuhalonäytelmä jossa näkyy heijastunut alakupera Parryn kaari (nuoli). Kirkkaampi halo kuvan yläosassa on 22° ylläsivuava kaari. Taustalla olevassa yläpilvessä näkyi korkeintaan heikko 22° rengas. Kuva on pinottu 23.sta kahden minuutin aikana otetusta ruudusta. Tämä tuo heijastuneen Parryn hiukan paremmin esiin. Alla on halonäytelmästä yksittäinen valokuva. Kuva Marko Riikonen.  

Toistaiseksi ainoassa halonäytelmässä jossa heijastunut Parry on havaittu, näkyi ajoittain myös Moilasen kaari. Yllä on kaksi versiota samasta kuvasta, vasemmanpuoleisen kontrastia on vahvistettu runsaasti halojen erottumiseksi. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatiot heijastuneesta alakuperasta Parryn kaaresta kuudelle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty horisontti ja 22° rengas. Heijastuneen Parryn intensiteetti ei ole vertailukelpoinen näissä simulaatioissa, sillä kiteen pintojen kokosuhteita on jouduttu muuttamaan jotta ilmiö näkyisi eri valonlähteen korkeuksilla. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint. 

Diffuusi 87° kaari on laaja-alainen halo, jonka reuna suoraan valonlähteen päällä on siitä 87 asteen etäisyydellä. Sitä on valokuvattu pelkästään kirkkaalla kohdevalolla jääsumuun luoduissa halonäytelmissä. Kaikissa diffuusista 87° kaaresta otetuissa valokuvissa se näkyy intensiteettirajana zeniitin tuntumassa.

Diffuusi 87° kaari syntyy niin sanotussa pylväsasennossa leijaielvista kiteistä jotka tuottavat myös 22° sivuavan kaaren. Jos 22° sivuava kaari puuttuu, ei diffusia 87° kaartakaan voi näkyä. Jos kuitenkin näkyy, kyse täytyy silloin olla paljolti samannäköisestä diffuusista 87° renkaasta.

Kolmiomaiset kiteet saavat aikaan parhaimman diffuusin 87° kaaren, säännöllisillä kuusikulmioilla se on mitätön. Tykkilumetuksesta muodostuu usein jääsumuja, joissa kolmiomaisten kiteiden osuus on suuri.

Diffuusi 87° asteen kaari on selkeä valokuvissa, mutta paljaalla silmällä havaittuna ei niinkään. Tämä johtunee paljolti siitä, halon aiheuttavat kiteet välkehtivät hyvin lähellä silmää, minkä vuoksi niiden muodostamaa laajaa kokonaisuutta ei välittömästi osaa hahmottaa.

Kirkkaalla lampulla luotu jääsumuhalonäytelmä, jossa on hyvin selkeä diffuusi 87° kaari. Oikeassa reunassa vasta-aurinkokaarten katveessa on keltainen, kaukaisesta ulkovalosta aiheutunut 22° ylläsivuava kaari. Kuva Jari Luomanen.

Halonäytelmä diffuusilla 87° kaarella joka on rajautunut tiukasti valonlähteen päälle. Tämä on simulaatioiden perusteella merkki siitä, että ilmiön aiheuttavat pylvään muotoiset kiteet ovat lyhyitä. Kuva Jukka Ruoskanen. 

Diffuusin 87° kaaren viuhkan laajuus riippuu kiteen pituus-leveyssuhteesta. Ylemmässä simulaatiossa kide on neljä kertaa leveyttään pidempi, alemmassa lähes tasasuhtainen. Näkymä kattaa koko horisontin yläpuolisen taivaan. Valo on horisontissa. Viivalla on piirretty 22° ja 46° renkaat. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.  

Diffuusi 87° rengas on valonlähdettä ympäröivä paksu rengas, jonka ulkoreuna on 87° asteen etäisyydellä valonlähteestä. Simulaatioiden perusteella se ilmenee silmälle intensiteettirajana tällä etäisyydellä.

Diffuusia 87° asteen rengasta ei kuitenkaan ole havaittu vielä suoraan, vaan siitä on todettu viitteitä samannäköisen diffuusin 87° asteen kaaren hyvän erottuvuuden avulla. Havaintoja on tehty vain jääsumuhalonäytelmissä joissa valonlähteenä on käytetty kirkasta lamppua.

Diffuusi 87° rengas muodostuu samoista satunnaisessa asennossa leijailevia kiteistä kuin 22° rengas. Usein diffuusin 87° kaaren sisältävissä halonäytelmissä on 22° rengas ja jos 22° rengas selitetään säännöllisen kuusikulmion muotoisilla kiteillä, diffuusi 87° kaari heikkenee tämän kidepopulaation aiheuttaman laaja-alaisen sironnan vuoksi, joka yltää tasaisena aina sinirenkaaseen saakka.

Mutta jos 22° rengas selitetään kolmion muotoisissa kiteillä, voimakkaamman sironnan alue taivaalla siirtyy lähemmäksi valonlähdettä ja muodostaa diffuusin 87° renkaan. Tällöin myös diffuusin 87° kaaren erottuvuus saadaan simulaatioissa vastaamaan valokuvia.

Joskus tullaan todennäköisesti vielä havaitsemaan halonäytelmä, jossa on satunnaisessa asennossa leijailevia kolmiomaisia jääkiteitä, mutta ei 22° ja 46° sivuavat kaaret sekä diffuusin 87° kaaren aiheuttavia pylväs-asennossa leijailevia kolmiomaisia kiteitä. Tällöin valokuvissa zeniitissä näkyvä intensiteettiraja on pelkästään diffuusin 87° renkaan aiheuttama.

Simulaatiot diffuusista 87° kaaresta ja renkaasta kolmion muotoisilla pylväskiteillä joiden pituus-leveyssuhde on 4. Valonlähde on horisontissa. Vaikka diffuusi 87° rengas on valonlähdettä ympäröivä pyöreä kiekko, se ilmenee käytännössä suorana taivaan halkaisevana intensiteettirajana. Tällaista ei ole vielä valokuvattu. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.

Sinirengas on suuri sininen rengas, tai pikemminkin sinireunainen intensiteettiraja alavasta-aurinkopisteen, eli havaitsijan pään varjon kohdan ympärillä.

Tämän satunnaisessa asennossa leijailevista jääkiteistä syntyvän halon säde on 64 astetta, eli kyse on todella laajasta renkaasta. Se on valokuvattu vasta kerran jääsumuhalonäytelmässä jossa valonlähteenä käytettiin kirkasta lamppua. 

Sinirenkaan valonretti jääkiteessä on sellainen, että sen synnyttävät kiteet suosivat myös 46° renkaan muodostumista. Niinpä sinirenkaan mahdollisuus kannattaa muistaa kun 46° rengas on erityisen selkeä.

Sinirengas lienee hyvin vaikeasti havaittavissa luonnollisten valonlähteiden synnyttämissä halonäytelmissä.

Sinirengas kirkkalla lampulla jääsumuun luodussa halonäytelmässä. Kuva on otettu lamppua vastapäätä, alaosassa näkyy kuvaajan varjo. Kuva Marko Riikonen.

Simulaatio valonlähdettä vastapäätä satunnaisessa asennossa leijailevilla säännöllisen kuusikulmion muotoisilla kiteillä. Sinirengas on intensiteettiraja, jonka reuna on 64 asteen etäisyydellä alavasta-auringosta (kirkas piste keskellä). Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Sievin 22° kaaret ovat valonlähteestä jyrkästi yläviistoon sijaitsevia pieniä kaaria. Niiden etäisyys valonlähteestä muuttuu sen korkeuden mukaan, lähimmillään ja kirkkaimmillaan ne ovat 22 asteen etäisyydellä valonlähteestä.

Sievin 22° kaareton valokuvattu kerran jääsumussa halonäytelmässä, jossa valonlähteenä oli kirkas lamppu. Niiden synty liittynee jonkinlaiseen jääkiteiden yhdistelmään. 

Sievin 22° kaaria on yritetty simuloida ja sikäli kuin simulaatiot kuvaavat ilmiötä oikein, kaaret ovat parhaiten havaittavissa kun valonlähde on horisontin alapuolella. Tällainen tilanne onkin mahdollista toteuttaa lampun avulla jääsumussa.

Halo on valokuvissa siinä määrin himmeä, että sitä ei tultane helpolla havaitsemaan luonnollisilla valonlähteillä.

Ylempänä on valokuva kirkkaalla lampulla jääsumuun luodusta halonäytelmästä, jossa oli kaksi eksoottista haloa. Alempana on halonäytelmän simulaatio, johon numerolla 1 on merkitty Sievin 22° kaaret. Numerolla 2 on merkitty toinen eksoottinen halo, Sievin aurinkokaari. Valokuvan oikeassa yläkulmassa on osa Kuun ympärillä näkyvää 22° sivuavaa kaarta. Kuva Marko Mikkilä. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.  

Sievin 22° kaaret ja Sievin aurinkokaari simuloituna neljälle valonlähteen korkeudelle. Sievin 22° kaaret ovat viivalla piirretyssä 22° renkaassa kiinni tai siitä hiukan irrallan olevia värillisiä kaaria, Sievin aurinkokaari on valonlähdettä risteävä kaari. Simulaatioiden poikki kulkeva viiva on horisontti. Simulaatio-ohjelma HaloPoint.

Mikkilän kaari on teorian mukaan 11 astetta valonlähteen yläpuolella näkyvä halo. Siitä on saatu kaksi havaintoa, molemmat Kuun halonäytelmissä. Se on esiintynyt niissä epämääräisenä valoläikkänä Moilasen kaaren alapuolella.

Optimaalisesti kehittynyt simulaatioiden Mikkilän kaari on valonlähteen noustessa horisontista ylöspäin aluksi jyrkkä V-muoto, joka vähitellen loivenee ja lopulta katoaa kun halo alkaa kaartumaan kokonaisuudessaan valonlähteeseen nähden alaspäin.

Simulaatioissa Mikkilän ja Moilasen kaari saadaan aikaan samoilla kiteillä, sillä niiden valokulut ovat samat. Vain jääkiteen leijailuasento on eri. Siinä kun Moilasen kaari on verrattavissa Parry-asennosta syntyvään yläkuperaan Parryn kaareen, Mikkilän kaari on verrattavissa sivuava-asennosta syntyvään 22° ylläsivuavaan kaareen.

Moilasen kaari etääntyy valonlähteestä valonlähteen korkeuden noustessa, Mikkilän kaari pysyy aina samalla etäisyydellä. Edellä mainituissa kahdessa havainnoissa Kuu oli niin korkealla, että Moilasen ja Mikkilän kaari näkyivät erillään.

Matalalla auringolla halot ovat päällekkäin mikä haittaa tunnistamista. On esitetty epäilys, että joissakin matalan Auringon halonäytelmissä on pikemminkin Mikkilän kaari kuin Moilasen kaari. Perusteluna on ollut kaaren V:n sisäpuolella olevan valohehkun määrä. Jos sitä ei juurikaan ole, tämä viittaa Moilasen kaareen, johon hehkua ei teoriassa synny laisinkaan. Jos taas hehkua on runsaasti, teoria puoltaa Mikkilän kaarta.

Näitä tulkintoja tehdessä on syytä pitää mielessä, että auringonpilari voi aiheuttaa hehkua kaaren sisäpuolelle.

Jos matalalla valonlähteellä havaituista laadukkaista Moilasen kaarista osa todella on Mikkilän kaaria, silloin tämä tarkoittaa, että korkeammalla valonlähteellä pitäisi näkyä joskus simulaatioiden ennustama 22° ylläsivuavan lailla kauniisti kaartuva Mikkilän kaari. Luultavasti se olisi kuitenkin himmeä, sillä Mikkilän kaaren kirkkaus heikkenee merkittävästi simulaatioissa valonlähteen noustessa korkeammalle.

Kuun jääsumuhalonäytelmä Mikkilän kaarella. Halo näkyy hyvin alemmassa kuvassa (merkitty nuolella), jossa kontrastia on vahvistettu runsaasti. Heti Mikkilän kaaren yläpuolella on Moilasen kaaren loiva V. Kuva Jari Luomanen

Tämän jääsumuhalonäytelmän nuolella merkitty kaari saataisi sen sisäpuolella näkyvän runsaan ja tasaisen hehkun puolesta olla pikemminkin Mikkilän kuin Moilasen kaari. Kuva Arja Korhonen.

Simulaatiot Mikkilän ja Moilasen kaaresta neljälle valonlähteen korkeudelle. Viivalla on piirretty 22° rengas ja horisontti. Halojen simulaatiossa on käytetty samaa kidettä ja ammuttu sama määrä valonsäteitä, joten simulaatiot ovat vertailukelpoisia. Molemmat halot heikkenevät valonlähteen korkeuden noustessa, eikä Moilasen kaarta näy enää lainkaan 50 asteen korkeudelle tehdyssä simulatiossa. Simulaatio-ohjelma: HaloPoint.

Joulunajankaaret ovat Auringon molemmin puolin, sitä hyvin lähellä näkyviä valopilareita. Ne on havaittu vain kerran, jolloin ne esiintyivät samanaikaisesti niin Kotkassa, Kuusankoskella kuin Espoossa. Aurinko oli halon näkyessä hyvin matalalla. 

Sijaintinsa puolesta ilmiön voisi ajatella liittyvän ellipsihaloihin, mutta sen simulointi ellipsihalojen kidemallilla ei onnistu. Taivaalla ei ollut myöskään tyypillistä ellipsitilannetta, jossa ala- tai keskipilvet muuttuvat jääkiteiksi. Eikä joulunajankaarten esiintyminen samanaikaisesti laajalla alueella sovi ellipsihalojen profiiliin.

Joulunajankaaret näkyivät taivaalla 23. joulukuuta 2001.

Joulunajankaaret ilmenivät diffuuseina pilareina auringonpilarin molemmin puolin. Ne näyttäisivät olevan hienokseltaan kallellaan toisistaan poispäin. Auringon on yhden asteen korkeudella. Kuva Jukka Ruoskanen.

Yläsivuauringot ovat jääsumussa kirkkailla ulkovaloilla näkyviä, lamppua kohti kaartuvia valojuovia. Ne ovat teoriassa sama ilmiö kuin alasivuauringot. Perinteisesti tätä ulkovaloilla näkyvää alasivuaurinkojen erikoismuotoa on kuitenkin kutsuttu yläsivuauringoksi.

Lampun yläpuolella ilmiö voi näkyä silloin kun lamppu on horisontin päällä. Jos lamppu lasketaan horisontin alle, kaaret näkyvät yhä lampun yläpuolella, mutta eivät enää jatku lamppuun, jolloin niitä ei kutsuta yläsivuauringoksi, vaan käytetään yleisnimeä alasivuaurinko.

Auringon valossa ei lampuilla nähtäviä viiksimäisiä yläsivuaurinkoja voi esiintyä. Ilmiön synty on mahdollista koska ulkovalaisinten valonsäteet lähtevät laajassa kulmassa eri suuntiin. Auringon valonsäteet ovat yhdensuuntaisia, mikä estää yläsivuaurinkojen synnyn.

Yläsivuauringot ja tavalliset sivuauringot syntyvät simulaatioissa samoista kiteistä, mutta useinkaan lampulla ei sivuaurinkojen kanssa näy yläsivuaurinkoja. Tämä johtuu yleensä lampun kuvusta joka rajoittaa valon pääsyä ylöspäin niin, että yläsivuaurinkojen alue ei tule valaistuksi. Muussa tapauksessa yläsivuaurinkojen puuttumisen täytyy selittyä sillä, että kiteet ovat jollain tavalla epäsopivia ilmiön muodostumiselle.

Yläsivuauringot saattaa olla mahdollista sekoittaa sekä aurinkokaareen että Bottlingerin renkaaseen. Ne ovat kuitenkin yläsivuaurinkoja suorempia kaaria ja niiden muodostamien viiksien välinen kulma on erilainen kuin yläsivuauringoilla.

Monet ulkovaloilla nähtävät halot ovat vahvasti kolmiulotteisia visuaalisesti havaittuna. Yläsivuauringot kaareutuvat lampusta ylöspäin havaitsijaan nähden kuperassa muodossa. Tämä tilallinen efekti on kuitenkin varsin heikko eikä siihen aina tule välttämättä kiinnittäneeksi huomiota. Myös pilari kaareutuu samalla tavalla.

Yläsivuaurinkoja nähdään lähinnä lumitykityksen synnyttämissä jääsumuissa. Katulampuilla niitä ei synny kuvun varjostuksen vuoksi. Parhaiten yläsivuaurinkoja havaitaan parkki- ja teollisuusalueiden kirkkaiden lamppujen loisteessa.

Voimakkaat yläsivuauringot urheilukentän valoissa. Yläsivuauringot ovat herkkiä lampun kuvun varjostukselle, minkä vuoksi tässäkin puuttuu vasemman lampun yläsivuauringon toinen sakara. Kaikki kuvaan merkityt halot näkyvät, joskin paljon heikommin, myös kuvan oikeassa laidassa olevalla himmemmällä lampulla. Kuva Emma Herranen.

Joskus kaukaisten valojen synnyttämän pilarimetsän seassa havaitaan yksi tai useampi kallellaan oleva pilari. Kyse on silloin yläsivuauringosta. Tässä kuvassa näkyy yhden lampun muodostaman yläsivuauringon toinen saraka (nuoli). Kuvassa on myös muita kallellaan olevia pilareita, mutta ne ovat tavallisia pilareita jotka ovat kallellaan kameran objektiin aiheuttaman vääristymän vuoksi. Kuva Juha Oksa.

Yläsivuaurinkojen muodostumiseksi lampun täytyy valaista laajassa kulmassa, varsinkin ylöspäin. Tässä on jääsumussa sytytetty laajasti valaiseva lamppu, mutta koska lamppu on horisontin alapuolella, muutoin yläsivuauringoksi kutsuttavaa ilmiötä kutsutaan pikemminkin alasivuauringoksi. Kuva Eetu Saarti.

Yläsivuauringot on mahdollista sekoittaa aurinkokaareen ja Bottlingerin renkaaseen. Tässä halonäytelmässä näkyvät yhtäaikaa sekä yläsivuaurinko (ylempi nuoli) että aurinkokaari (alempi nuoli). Kuva Jari Luomanen. 

Simulaatiot laatta-asennossa leijailevien jääkiteiden aiheuttamista haloista jokapuolelle säteilevän lampun valossa kuudelle valonlähteen korkeudelle. Kahdessa ylimmässä simulaatiossa on negatiivinen valonlähteen korkeus. Punainen vaakaviiva on horisontti. Tämän näköisiä halonäytelmiä esiintyy jääsumussa parkkipaikkojen ja teollisuusalueiden ulkovaloilla, joiden valaisukulma on laaja. Yläsivuauringoiksi kutsutaan simulaatioissa viistosti kohti valonlähdettä kaareutuvia kaaria. Positiivilla valonlähteen korkeuksilla nämä näkyvät lampun päällä, negatiivisilla lampun alla. Silloin kun ilmiö ei kaareudu valonlähteeseen, puhutaan alasivuauringoista. Teoreettisesti kyse on kuitenkin yhdestä ja samasta haloilmiöstä, alasivuauringosta. Lampun alapuolella näkyvien osien havaitseminen on vaikeampaa, koska ne näkyvät lunta vasten. Lampun alapuolella näkyvän halonäytelmän osan saa kuitenkin käännettyä lampun päälle siirtämällä lamppu horisontin toiselle puolelle. Simulaatio-ohjelma: Streetlight halo. 

Tunnistamaton, erikoinen, outo halomuoto. Jos ylläpito tunnistaa kohteen, lisätään se tunnistus ja poistetaan tämä ilmoitus havainnosta.

Hyvin harvoin voi löytyä kokonaan uusi halo, jolloin sen havainto pysyy luokassa "tunnistamaton", kunnes kohde saa nimen tai työnimen.